keskiviikko 27. tammikuuta 2010
UITTO HALLITSI JOKEA YLI SATA VUOTTA
Lankkujen uitolla aloitettiin
1800-luvun alussa Hellälässä oli laivanrakennusta. Laivat myytiin Suomeen, Ruotsiin ja Norjaan. Puut hakattiin joko omasta tai valtion metsästä ylempänä jokivarressa. Lapin puu soveltui hyvin kestävyytensä takia. Puut uitettiin jokea myöten lankkunippuina ja yhteen sidottuina lauttoina. Koskien kohdilla lautta päästettiin menemään ja toivottiin parasta. Kukaan ei uskaltanut jäädä lautan päälle. Myöhemmin kuitenkin tehtiin isompia lauttoja ja niissä oli miehet ohjaamassa.
Lankut sahattiin ensin vesivoimalla käyvillä sahoilla. Tengeliöjoen suussa oleva Kristineströmin vesisaha sai perustamiskirjan 1760. Vesisahoja oli aina 1800-luvulle asti, jolloin alettiin sahata höyryn voimalla. Sahoja alettiin perustaa enemmän, koska niiden toimintaa ei enää rajoitettu puupulaan vedoten. Tukkipuiden uitto meren rannalla oleville höyrysahoille tuli ajankohtaiseksi. Rannanomistajat ja lohipatojen osakkaat alkoivat vaatia korvauksia vahingoista, joita irtouitto aiheutti. Puiden uittaja rakensi seuraavana vuonna lohipatoja suojaavia puomeja, mikä ei kuitenkaan auttanut. Irtouitto päättyi, kun kärsinyt osapuoli valitti Oulun läänin kuvernöörille. Irtouittoa vaikeutti myös se, että puut piti uittaa Liakanjokea pitkin eikä Tornionjokea pitkin. Liakanjoki on matala ja heikkovirtainen Tornionjoen sivujoki. Kuvat isommiksi klikkaamalla
Haparanda Export haki lupaa irtouittoon Turtolaan asti ja siitä edelleen lauttoina. Lohenpyytäjät vastustivat sitäkin. Näin lauttauitto säilytti asemansa eikä irtouittoon ollut mahdollisuuksia.
Puut uitettiin pitkinä kiintolautoissa. Lautassa oli satakunta tukkia koivuvitsoilla sidottuna poikittaisiin koivukaskiin ja tukipuihin eli runkkiin. Lautta oli kolmen tukkipuun pituinen ja puolentoista levyinen. Tukkeja oli kolmessa kerroksessa. Lautan joka nurkassa oli kanto, johon oli kiinnitetty ohjausta varten mela. Latvavesissä useita lauttoja yhdistettiin teliksi, jotka laskettiin Pekanpäähän. Ennen Vuennonkoskea telit purettiin lautoiksi.
Lauttoja rakennettiin esimerkiksi Äkäsjoen suulla jokea pitkin irtouittona tulleista tukeista. Edellisenä syksynä kaadetut kannot tehtiin keväällä valmiiksi, samoin melat. Koivunvitsoja väännettiin pitkin talvea valmiiksi. Niiden tekeminen jos mikä vaati ammattitaitoa.
Tulvavedessä lautta vietiin keskelle jokea. Lautan ajajana oli teliherra tai patruuna, joka tunsi reitit. Pekanpäässä oli laaja suvanto, johon kerääntyi runsaasti ylimaista laskettuja telkiä odottamaan laskuksi purkamista ja vuoroaan Vuentoon ja Matkakoskeen. Lautalla oli yksi perämies lautan etuosassa ja seitsemän soutumiestä. Kaksi miestä hoiti aina yhtä melaa. Vuennonkosken jälkeen tuli Potilankoste ja Matkakoskea edeltävä suvanto. Matkakoski oli joen vaikein keskellä virtaa olevan Kotakallion ja alempana olevan Lahenleuan takia. Väinö Kataja kertoo romaanissaan Koskenlaskijan morsian latasta, joka törmäsi Kotakallioon ja osa miehistä hukkui.
Lautat laskettiin seuraavaan suvantoon, joka oli Tuoheanlahti ja lauttojen laskijat kuljetettiin kieseillä takaisin Pekanpäähän. Lautat laskettiin seuraavaksi Karunginjärven yli Kukkolankosken niskalle, joka oli koko joen suurin lauttahamina. Kosken laskemista vaikeuttivat molemmilla rannoilla olleet lohien ja siikojen pyyntipadot. Tokeenkallio piti sivuuttaa ihan vierestä, mutta sitten lautta joutui koviin kuohuihin ja näytti rannalta katsottuna kadonneen veden alle sadan metrin matkalla.
Kukkolankosken alapuolella kaksi lauttaa taas sidottiin yhteen. Lautalle jäi vain kaksi miestä, joista toinen oli kaupunkiopas ja hänen kaverinaan oli joko lauttapatruuna tai hänen määräämä apumies. Lauttapatruuna saattoi ajaa hevoskyydillä Kukkolasta päätesatamaan järjestämään vastaanottoa ja muutenkin nauttimaan Tornion ja Haaparannan huvituksista. Kaupunkioppaan apumiestä kutsuttiin tolloksi. Lopputaipaleella oli vain Vähänärä ja Isonärä eli Vaarankoski sekä lohipadot, jotka aiheuttivat jonkun verran ohjailua.
Kesäyössä lipuvat lauttaletkat olivat Tornion ja Haaparannan kohdalla varmasti mahtava näky kaupunkien asukkaille. Tukkilaiset huusivat: Hei, pojat, Haaparanta näkyy ja kaatoivat kurkkuunsa ruotsalaista konjakkia. Sundquist kuvailee Haaparantaa tukkilaisen paratiisiksi. Ruotsalaiset olivat kuulemma kuin herran enkeleitä vain vailla siipiä, niin lempeitä ja mukavia, että tukkijätkän pintaa oikein värisytti. Tanssin tahdissa haitarin soidessa tuntuivat tanssiaskeleetkin keveiltä kuin lämpimän kevättuulen henkäys ahavoituneella iholla, kun tyttöjen silmät tuikkivat ja täyteläiset povensa olivat kuin polsterit. Passasi siinä jätkäpojan lekotella ja painaa päänsä rintaa vasten. Haaparanta oli palsamia jätkän mielelle!
1868 Lauttojen laskun vaikeuksien takia Röytän sahan hoitaja Berg esitti, että alettaisiin parantamaan niiden uimista koskia perkaamalla. 1882 asetettiin toimikunta tutkimaan perkaamismahdollisuuksia Vuennon ja Matkakoskessa. Työn seurauksena koskia alettiin perata ja jo 1896 katsottiin työ tehdyksi ja lautat voitiin laskea aikaisempaa paremmin.
1893 Ruotsi sääti Tornionjoen uitosta lain, mutta laki ei tullut koskaan voimaan, koska se edellytti Venäjän säätävän vastaavan lain, ja näin ei tapahtunut.
1906 Ruotsalainen J.A. Forssgren sai tehtäväkseen irtouittoa koskevan suunnitelman laatimisen. Suunnitelma hylättiin suomalaisten toimesta.
1908 Uitto-olosuhteita alettiin virallisesti tutkia ruotsalais-venäläisessä komiteassa. Mietintö valmistui 1910. Joki tarvitsi kunnostustöitä 300 kilometrin matkalta Muoniosta aina jokisuuhun saakka. Kummassakin maassa piti perustaa uittoyhdistys, joissa määriteltäisiin niiden oikeudet ja velvollisuudet.
1912 Ruotsi antoikin lakiesityksen komitean esitysten mukaisesti ja valtiopäivät hyväksyi lain 1913. Mutta lakia ei päästy panemaan voimaan, koska Suomen valtiopäiville esitystä ei viety. Ruotsissa kuitenkin edettiin siten, että puutavarayhtiöt perustivat yhdistyksen lauttakuljetuksia varten.
1913 Föreningen för gemensam flottning i Torne och Muonio älfvar aloitti Luulajassa pidetyllä kokouksella toiminnan. Ensimmäinen uittopäällikkö oli J.O. Sjöberg. Kokouksessa päätettiin mm. vuokrata Karunginjärvellä oleva höyryalus hinaustehtäviin. Myöhemmin syksyllä pidetyssä kokouksessa yhdistyksen johtokunta päätti vuokrata lisää hinaajia Karunginjärven lisäksi myös Marjosaaren ja Vitsaniemen välisille suvannoille.
1914 kesällä yhdistys osti Saga-nimisen hinaajan. Suomalaiset puutavarayhtiöt perustivat omat uitto-organisaationsa rajajoen toiselle puolelle. Yhteistoiminnan puuttumisesta aiheutui hankaluutta lauttojen laskulle.
Ruotsalaisen yhdistyksen tiedoista ilmenee, että 1914 jäät lähtivät 6.5., mutta ensimmäiset lautat voitiin laskea vasta 21.5. Kaksi päivää myöhemmin lautat olivat Haaparannassa ennätysajassa tulvatilanteesta johtuen. Edelliseltä vuodelta oli jäänyt 37.000 tukkia talvehtimaan. Tulva ajoi niistä ainakin 20.000 liikkeelle, joista suuri osa jäi kiinni Kukkolankoskeen ja aiheutti suurta vahinkoa lohipadoille.
Kemi-yhtiöllä oli seuraavanlainen lautan kuljetussopimus:
1. Lautankuljettajan tulee viedä lauttansa siitä paikasta, mistä hän vastaanottaa sen Kemi-yhtiöltä, Tornionjoen suuhun saakka.
2. Samalle lautankuljettajalle saa antaa korkeintaan kaksi telkiä eli kahdeksan laskua.
3. Jokainen lautta on varustettava valkoisella lipulla.
4. Lautankuljettajat voivat saada pienempiä ennakoita F.O. Öfverbergiltä Pellossa, Hj. Nikalta Pekanpäässä ja Abraham Leinoselta Kukkolassa.
5. Kemi-yhtiön lautat vastaanotetaan Tornionjoen suulla Miukin rannassa ja Hellälässä, kummassakin paikassa sikäli kuin tilaa löytyy.
6. Lopputilin tekee Torniossa herra Axel Vesterlund Sairashuoneella.
7. Asianomaisen työnjohtajan tulee, sitten kuin viimeinen lautta on lähtenyt määrätystä paikasta, lähettää lauttakirjan kaksoiskappale herra Axel Vesterlundille Torniossa.
8. Lauttauksen tarkastajana Tornionjoella toimii herra Eero Haggren Ylitorniolla.
Ensimmäinen maailmansota aiheutti haittaa myös puu- ja uittotoimille. Ruotsalaisistakin parhaat miehet kerättiin armeijaan ja elinkustannukset alkoivat nousta. Siitä seurasi palkankorotusvaatimuksia ja lakkoja.
1916 ei tullut tunturitulvaa lainkaan.
1917 uittoa kohtasi uusia vaikeuksia. Jäät lähtivät vasta toukokuun loppupuolella ja tulva nousi ennätyskorkeudelle ja se irrotti 31 talvehtimaan jäänyttä teliä jäiden matkaan. Edelleen myös lakot häiritsivät uittoa. Ensimmäinen lautta saapui Haaparantaan vasta kesäkuun 27. päivänä ja säännöllinen lautanlasku alkoi vasta heinäkuun 13. päivänä.
Ensimmäisen maailmansodan jatkuessa venäläiset rajavartiostot alkoivat tehostaa valvontaa Tornionjoella. Upseerit saattoivat määrätä joen suljettavaksi, sotilaat saattoivat ampua summittaisesti Ruotsin puolelle tai lautoilla olevia miehiä. Kukkolankosken niskalla venäläiset soutivat veneellä lautalle ja katkoivat lautan kiinnitysköysiä sapeleilla, jolloin lautta koskessa lähes hajosi.
Venäjällä valta vaihtui ensin maaliskuussa ja myöhemmin lokakuussa. Väliaikainen hallitus hyväksyi Ruotsin valtiopäivien 1912 tekemän lain. Suomi itsenäistyi ja katsottiin, että Suomessakin oli hyväksytty Ruotsin esitys. Tämä maiden välinen sopimus oli nimeltään selityskirja, jossa oli 3 artiklaa. Kolmannessa artiklassa säädettiin lohenkalastuksen edistämismaksu 5 penniä tai 3,50 äyriä per uitettu kuorimaton puutavara. Selityskirja määräsi irtouittoa harjoittavien perustamaan uittoyhdistyksen, lauttauittoa sai harjoittaa kuulumatta yhdistykseen.
1919 aloitettiin koko uittoväylän katselmus jokeen rajoittuvissa kunnissa ja joesta 300 kilometrin matkalta Muoniosta Jerisjoen suulta Tornioon Tornionjoen suuhun. Uittoyhdistys anoi väliaikaista irtouittolupaa vuosiksi 1920-29.
Uittopäälliköksi nimitettiin G. von Sydow.
1920 Päätöksen irtouitosta viivästyessä uittoyhdistyksen jäsenet päättivät kukin uittaa omat puunsa kiintolauttoina. Yhdistys keskittyi väylän kunnostukseen. Kukkolankoskea pidettiin vaikeimpana ja siksi siinä alettiin räjäyttämällä poistaa pahimpia karikkoja. Lajittelupaikka sijoitettiin Suensaaren pohjoispuolelle, samalle paikalle kuin vuotta aiemmin.
Uitettavaa puutavaraa ilmoitettiin 7,5 miljoonaa kuutiojalkaa (j3), lähes kaikki sahatukkeja. Yli puolet siitä tuli Kolarin pohjoispuolelta. Kevät oli harvinaisen lämmin ja jäät lähtivät Torniosta jo 29.4.
Ruotsin valtion välitysmies kutsui koolle kokouksen, jossa palkat sovittiin.
1922 Kemi-yhtiö ehdotti uittoyhdistykselle, että sellainen puutavara, joka oli katkottu 1-3 metrin mittaiseksi, voitaisiin ilmoittaa uittoon pinometreinä. Siihen ei suostuttu.
Video Ruotsista
1923 Pulp-Wood kysyi uittolupaa yhden metrin pituisten puiden erälle Tengeliöjoesta. Siihen suostuttiin. Näistä aiheutui karkulaisia Liakanjokeen ja perämereen, joita Pulp-Wood yritti kerätä huonolla menestyksellä. 30.000 pinokuutiometristä peräti 4.000 karkasi ja yhtiö pyysi yhdistykseltä, että niistä ei olisi tarvinnut maksaa uittomaksua. Yhdistys ei siihen suostunut ja syntyi monivuotinen riita.
1924 Uittoväylän rakennustyöt saatiin tehtyä. Kemi-yhtiö hakkautti Martimojoen varrella kaksimetrisiä ja tukkipuita. Yhtiö esitti, että voisi omalla kustannuksellaan huolehtia pinotavaran uittamisesta Saarenpäästä jokisuulle. Siihen suostuttiin ja ryhdyttiin sen vaatimiin valmisteluihin.
1925 Koko uittoväylän rakennustöiden lopputarkastus tehtiin heinäkuussa lääninhallitusten tarkastajien toimesta. Kemi-yhtiö uusi edellisen vuoden pölliuiton Saarenpäästä eteenpäin. Ehdoksi asetettiin, että erillisuitto ei saanut olla esteenä muulle toiminnalle. Yhtiö rakensi ohjepuomit Saarenpäästä Hellälään. Molemmat kaupungit olivat tätä ennen suostuneet tähän. Uitto saattoi kyllä häiritä yhdysliikennettä, jota hoiti höyrylautta poikki joen. Puiden lasku pyrittiin toteuttamaan yöllä, joten häiriötä oli aika vähän.
Uittoon osallistuneita puutavarayhtiöitä oli 16, määrä oli kasvanut muutaman vuoden takaisista ajoista kaksinkertaiseksi.
Valmistui toimikunnan laatima ehdotus uusiksi uittosäännöksiksi.
1926 Lopputarkastuksen toimituskirja valmistui syyskuussa. Lääninhallitukset hyväksyivät rakennustyöt ja julistivat uittoväylän Muonion Jerisjoelta Tornion kaupungista ylävirtaan sijaitsevaan lajittelulaitokseen saakka luovutetuksi irtouittoon.
1927 Lääninhallitukset vahvistivat pitkien keskustelujen ja lausuntojen käsittelyn jälkeen uudet uittosäännöt. Uusien sääntöjen mukaan yhdistyksen vuotuiset kustannukset jaetaan nyt kolmeen ryhmään: lauttaväylä-, kunnossapito-, uitto-, kalusto- ja hallintokustannuksiin ja erottelukustannuksiin sekä lautanteko- ja hinauskustannuksiin.
Uittoyhdistys päätti perustaa jatkuvassa suhteessa olevaa henkilökuntaansa varten eläke- ja avustusrahaston.
1929 Uittoyhdistyksessä oli puutavarayhtiöitä jo 25, suurin osa niistä oli ruotsalaisia. Merkittävimmät suomalaiset yhtiöt olivat Kurt-yhtiöt ja vuodesta 1925 alkaen valtion omistama Veitsiluodon saha. Uittoyhdistyksen johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin ensimmäistä kertaa suomalainen, Kemi-yhtiön toimitusjohtaja H. Möller, ja samalla sovittiin, että puheenjohtajaksi valitaan vuorovuosina suomalainen tai ruotsalainen. Myös asiapaperit alettiin kirjoittaa myös suomeksi.
1930 Uittopäälliköksi nimitettiin Sigurd Sandström. Uittoyhdistys hankki Karunginjärvelle hinaajan Karungiträsk, jolla siirrettiin järven pohjoispäästä tukkipyräitä eteenpäin silloin, kun puiden luonnollinen kulku oli liian hidasta vesi- tai tuuliolosuhteista riippuen.
1932 uitettava puutavaramäärä laski puoleen edellisistä vuosista, mikä johtui vähän aikaisemmin alkaneesta lamasta.
Suomen valtion edustaja uittoyhdistyksen johtokunnassa ehdotti, että lajittelupaikka siirrettäisiin Saarenpäästä jokisuulle. Näin radikaaliin muutokseen yhdistys ei ollut valmis, yksi syy oli se, että Saarenpäässä olevia laitteita ei ollut vielä kuoletettu. Johtokunta päätti, että suomalaiset yhtiöt ja uittopäällikkö yhdessä tutkisivat pinotavaran karkean erottelun suorittamista Saarenpäässä ja sen irtouittoon edelleen Hellälään varsinaiseen lajitteluun.
Suomalaiset yhtiöt ehdottivat uittoyhdistyksen konttorin siirtämistä Haaparannasta Tornioon. Yhtiöt perustelivat siirtoa uittokustannusten alenemisella. Uitto- ja lajittelukustannukset voitaisiin maksaa Suomen rahassa.
1933 Tutkimuksen tekivät Veitsiluoto-yhtiön metsäpäällikkö V. Laukkanen, Kemi-yhtiön metsäpäällikkö J. Sundquist ja uittopäällikkö Sandström. Saarenpäässä ei kannattanut tutkimuksen mukaan tehdä pinotavaran karkeaa erottelua. Tutkimuksessa ehdotetaan karkean erottelun paikaksi Saarenpäästä 4 km ylävirtaan Sumisaaren lohipadon ns varrenpään läheisyyttä. Saarenpään erottelun teho paranisi, kun pinotavaran erottelu ohjattaisiin sen ulkopuolelle.
Johtokunta päätti, että Kemi ja Veitsiluoto saisivat seuraavana vuonna kokeilla sitä. Ehtona oli, että yhtiöt maksavat siitä aiheutuvat kustannukset, mutta ne vapautettiin myös toisaalta Saarenpäässä aiheutuneista maksuista lukuun ottamatta hallinto- ja kuoletusmaksuja.
Ruotsalaisten yhtiöiden osuus uitosta putosi 30%:iin, kun se oli ollut esimerkiksi 1929 lähes 65%. Kun päätösvalta uittoyhdistyksessä määräytyi uittomäärien mukaan, suomalaiset yhtiöt saivat vallan ja yhdistyksen konttori siirrettiin Tornioon.
1934 Metsäpäälliköt Laukkanen ja Sundquist saivat tehtäväkseen sopia Tornion kaupungin kanssa irtouiton suorittamistavasta kaupungin kohdalla, koska pelättiin uiton häiritsevän höyrylautan kulkua. Sovittiin, että uitto tapahtuu öisin, jolloin lautta ei kulje. Jäiden lähtö alkoi 10.5. ja viikon kuluttua joki oli vapaa jäistä.
Sumisaaressa erotettaisiin pöllit niitä varten rakennettuihin luikkuihin eli karsinoihin, joista puut kulkeutuisivat Saarenpään ohi puomien välissä Hellälään, jossa tehtiin lopullinen erottelu. Uittomiesten rohkeus ja taito mitattiin, kun he tukkiponttooneilla seisoen keihästivät kekseillään kaikki pinotavaran tukkisumasta. Työ näytti sujuvan hyvin työläästi. Paikallisia kertyi runsaasti seuraamaan työskentelyä: Työnsivät puulaakit itsensä aidanrakoon. Pinotavara karkaa puomien välistä lohipatoon. Silloin tietävät mettäherrat mitä lohisoppa maksaa. Saarenpään lajittelu alkoi 8.6. ja loppui heinäkuun lopussa. Kokeilu opetti sen, että oli löydettävä toinen paikka tukkisuman karkealle erottelulle. Lupaavimmaksi sellaiseksi osoittautui Kukkolan tukkimakasiini, koskesta kilometri ylävirtaan.
1935 Uittoon oli ilmoitettu noin 15 miljoonaa kuutiometriä erilaista puuta, siitä viidesosa oli kahden metrin pituisia pöllejä. Jäät lähtivät 27.5. Pari päivää myöhemmin puut tulivat Kuivakankaan vastuulle. Vesi nousi siinä 3,5 metriä normaalin yläpuolelle. Suurkatasrofi oli lähellä, kun vielä nousi kova myrsky, mutta vain karkulaisia pääsi puomien alta.
Kukkolan makasiini ja uusi erottelupaikka valmistuivat 10.6. Samaan aikaan valmistui myös Saarenpää, mutta korkea vesi ja kova virta estivät sen käytön. Vasta 5.7. päästiin Saarenpäässä aloittamaan. Kukkolassa työt onnistuivat hyvin ja kun Saarenpään makasiini oli täyttynyt, alettiin kokeilla pinotavaran uittoa Hellälään. Sumisaaren lohipadon suojaus onnistui. Kivirannan lohipato oli 3 km alempana. Lohipadon osakkaitten kanssa oli neuvoteltu, sopimuksen mukaan aitaan saatiin tehdä 2 metrin levyinen aukko pölleille, jotka ohjattiin puomeilla tähän nieluun. Saarenpään lajittelu ei sujunut odotetulla tavalla, Hellälässä jouduttiin odottamaan puita. Kukkolaan kertyi helposti edelleen kunnostuksesta huolimatta ruuhkia, joita saattoi olla purkamassa satakin miestä parin viikon ajan. Yhtiöt sijoittivatkin parhaat työnjohtajansa Kukkolaan.
1936 Uittomäärässä tapahtui muutaman prosentin lasku edellisestä vuodesta. Kukkolassa rakennettiin ponttoonisillat keikkuvien puomisiltojen tilalle, jolloin uittomiesten oli turvallisempi ja helpompi työskennellä. Uitto saatiin päätökseen elokuun alussa, koska vesiolosuhteet olivat otolliset.
Kemi-yhtiö ja Veitsiluoto esittivät uittoyhdistykselle, että se ryhtyisi huolehtimaan myös pöllien erottelusta. Yhdistys ei siihen suostunut.
1937 Uittomäärä kasvoi edellisestä vuodesta lähes kaksinkertaiseksi 22,5 miljoonaan j3:iin ja siksi erottelutyöt kestivät elokuun viimeisille päiville asti.
Yhdistyksessä oli osakkaita nyt 29. Johtokunta esitti lajittelupaikan siirtämistä Saarenpäästä Hellälään.
1938 Uittomäärä oli kymmenkunta prosenttia pienempi kuin edellisenä vuonna ja uitto loppui syyskuun viidentenä.
1939 Uittopuumäärä väheni neljänneksellä edellisvuodesta ja työt lopetettiin elokuun 11. päivänä. Uittopäällikkö Sandström sairastui vakavasti eikä voinut hoitaa tehtäväänsä ja tehtäviä alkoi hoitaa johtokunnan asettama työvaliokunta, johon kuuluivat T. Swensson, J. Sundquist ja Kemijoen uittopäällikkö W. Öhrling.
1940 Marraskuussa 1939 Suomessa alkanut sota Neuvostoliittoa vastaan päättyi maaliskuussa. Uitettava materiaali romahti puoleen edellisestä vuodesta. Koska ilmoitettu määrä oli näin pieni, yhdistys ryhtyi selvittämään mahdollisuuksia siirtää ainakin tilapäisesti lajittelu Saarenpäästä Hellälään. Katselmusmiehet puolsivat siirtoa. Uittoyhdistys päätti siirtää lajittelun Saarenpäästä Hellälään. Osa Saarenpään varusteista siirrettiin heti jäiden lähdettyä Hellälään, osan jäädessä vielä Saarenpäähän, koska lajittelu Hellälässä oli kokeilu.
Luonto ei ollut suosiollinen. Vesi oli toukokuun puolivälissä korkeimmillaan 2 metriä yli normaalitason, mutta alkoi nopeasti laskea ja oli koko kesäkauden hyvin alhainen. Hellälän lajittelupaikat saatiin valmiiksi ennen juhannusta ja työt alkoivat 26. päivänä ja myöhemmin heinäkuun 9. päivänä kahdessa vuorossa. Työt päättyivät 13. päivänä elokuuta puupulaan, ja käynnistyivät uudelleen syyskuun alussa yhdessä vuorossa jatkuen 23. päivään saakka.
Töitä hankaloitti etelätuulien nostattama merivesi ja vastatuuli. Parhaat miehet olivat asepalveluksessa ja töitä tekivät vanhemmat miehet ja poikaset, pöllejä erottelivat myös naiset. Ruotsalaiset karttoivat Hellälää ja ruotsalaisilla oli työvoimapulaa, koska asepalveluksessa oli nuoret miehet.
1941 Uittoyhdistys päätti jatkaa kokeilua Hellälässä. Uittoon ilmoitettiin taas runsaasti puutavaraa, uitettava määrä palasi vuoden 1939 tasolle. Uittoa vaikeutti vähäinen vesi joessa, mikä johtui vähäisistä sateista. Työvoimaa oli vaikea saada sodan takia. Työt alkoivat kuitenkin, mutta vasta heinäkuun 9. päivänä noin kuukautta normaalia myöhemmin. Töissä oli lisäksi katkoja puomien puutteen takia, sähkökatkojen takia ja puupulan takia sekä kovan myrskyn takia. Töiden piti kaikesta huolimatta valmistua lokakuun 12. päivänä, jolloin pakkasta oli 8 astetta. Rannat jäätyivät ja jokeen tuli jääsohjoa. Viimeisten puiden uittaminen keskeytyi Ylitorniolle. Hellälässä töitä jatkettiin vielä kaksi päivää, mutta seuraava 16 asteen pakkanen oli jo liikaa. Oli alettava purkaa lajitteluvarustusta. Marraskuun loppuun mennessä saatiin 8.000 puomia hakattua irti jäistä, mutta lähes saman verran jäi seuraavan vuoden armoille. Tappioiden selvittelyssä todettiin 300.000 tukkia ja 4000 pinokuutiometriä jääneen vesistöön.
1942 Uittoyhdistys jatkoi erottelukokeilua Hellälässä. Uittoon ilmoitettiin vain 9 miljoonaa j3 puutavaraa vähäisistä hakkuista johtuen. Väliaikaiseksi uittopäälliköksi nimettiin Öhrling ja työvaliokuntajohtaminen lakkautettiin. Työvoimatilanne oli edelleen vaikea. Asepalvelus vei parhaat miehet, mutta lomailevat sotilaat kävivät jopa muutamaksi päiväksikin töissä. Uitto alkoi heinäkuun 2. päivänä, mutta suljettiin kahdeksi viikoksi heinätöiden takia. Kovat myrskyt vaikeuttivat töitä, jotka jouduttiin pakkasten takia lopettamaan 20. päivänä lokakuuta ja noin 3.000 puuta jäätyi rannoille.
1943 Öhrling lopetti sivutoimisesti hoitamansa uittopäällikön pestin heti vuoden alussa. Uudeksi uittopäälliköksi valittiin suomalaisten yhtiöiden suosittelema metsänhoitaja Åke Svensk. Uittoon ilmoitettiin 13 miljoonaa j3 puutavaraa. Uittoyhdistyksen toimivaltaan liitettiin Muonionjoen yläjuoksu Enontekiölle ja Karesuvannon pitäjien rajoilta uittoväyläksi, joka kasvoi näin 35 kilometrillä. Lisäksi uittoyhdistys sai katselmusmiesten varauksettoman suosituksen siirtää lajittelu Saarenpäästä lopullisesti Hellälään, minkä lääninhallitukset Suomessa ja Ruotsissa vahvistivat. Tukkinippujen hinaaminen Saarenpäästä jokisuulle oli tullut vuosi vuodelta vaikeammaksi maan kohoamisen vuoksi. Kemi-yhtiö myi uittoyhdistykselle 17 ha maa-alueen, Hellälänniemen, lajittelupaikan läheisyydestä 400.000 markan hinnasta konttorin, pajan ja huoltotilojen rakentamista varten.
Uittoon ilmoitettiin noin 13 miljoonaa j3 puuta ja työt aloitettiin jo toukokuun 26. päivänä, mutta varsinainen erottelutyö Hellälässä käynnistyi vasta kesäkuun 30. päivänä. Töitä tehtiin kahdessa vuorossa, ruotsalaisessa ja suomalaisessa, aina syyskuun 29. päivään asti. Silloin myrsky upotti toisen niputuskoneen. Sen jälkeen töitä jatkettiin yhdessä vuorossa aina lokakuun 23. päivään saakka.
Uittomiehelle maksettiin erottelussa 1 kruunua tunnilta peruspalkkaa ja urakkalisänä ensin 2 äyriä jokaiselta puulta, myöhemmin 4,5 äyriä per puu. Palkkaa muutettiin työntekijöiden vaatimuksesta heinäkuun lopussa, uusi peruspalkka oli 50 äyriä per tunti ja kappalemaksu 11 äyriä. Työteho kuulemma nousi huomattavasti. Jokiuitot tehtiin tuntipalkalla 1,25 kr per tunti.
1944 Uittoyhdistys juhli 25 vuotta jatkunutta irtouittotoimintaansa Haaparannassa huhtikuun 22. päivänä. Juhlimassa oli ministereitä ja maaherroja molemmista maista. Toukokuun 17. päivänä jäät ja tulvavedet veivät mukanaan Pukulmin rannoille varastoituja puomeja. Muuallakin raju jäiden lähtö aiheutti vahinkoja. Uittoon ilmoitettiin saman verran puuta kuin edellisenä vuonna. Veden ja työvoiman niukkuus vaikeutti töitä, jotka jouduttiinkin keskeyttämään heinäkuun ajaksi. Suomalaisten työvuoro oli harvoin täysilukuinen. Yhdistys järjesti jopa työleirin, johon osallistui 25 ylioppilasneitosta, jotka työskentelivät pinotavaran eli pöllien erottelussa.
Suomi teki syyskuussa välirauhasopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Lappi evakuoitiin ja suomalaisten työt uitossa loppuivat kokonaan, myöskään ruotsalaiset eivät tulleet enää töihin. Lokakuun 1. päivästä lähtien Suomi joutui vielä sotaan Saksaa vastaan rauhanehtojen toteuttamiseksi. Koko Tornionjokilaakso oli sotatannerta usean kuukauden ajan.
Uittopäällikkö Svensk kutsuttiin asepalvelukseen ja tilalle yhdistys kutsui Kalixjoen uittopäällikön Esseen. Lokakuun 2. päivänä yhdistys päätti töiden lopettamisesta. Puutavarasta 80% oli ehditty lajitella. Uiton hännät olivat Karunginjärvellä, missä työt lopetettiin 4.10., jolloin taisteluja käytiin jo Kukkolassa. Puomeja jouduttiin katkomaan, kun joen yli jouduttiin kuljettamaan siviilejä ja haavoittuneita.
Lokakuun puolivälissä sota oli siirtynyt jo Pellon korkeudelle. Uitto käynnistettiin alempana jokivarressa ja pyrittiin uittamaan joessa olevat puut jokisuulle Riekkolan putaaseen. Hellälän varusteet saatiin suojaan Pukulmin putaaseen. Marrakuussa merivesi nousi 2 metriä myrskyjen riehuessa jokisuulla. Vuonon lahdessa makasiinipuomi katkesi ja 25.000 puuta pääsi merelle.
Sotatoimien alkaessa yhdistyksen konttori siirrettiin Haparantaan, jonne se jäikin joksikin aikaa Tornion asuntopulan takia. Ruotsi tarjosi apuaan kaikilla tavoilla, majoittihan se suomalaisia lappilaisia ihmisiä ja kotieläimiä kymmeniä tuhansia eri pitkiksi ajoiksi pitkin Ruotsia. Sundquist lainaa Hellälän pääkokin Eilan kertomuksen:
Lokakuun ensimmäisen päivän aamuna kesken syvien unien kaikui parakissamme huuto, sota on syttynyt! Röyttään on muodostunut rintama, omat poikamme ovat nousseet siellä maihin ja taistelevat jo saksalaisten kanssa. Kokit, kootkaa kiireesti kamppeenne ja juoskaa rannassa olevaan moottoriveneeseen, joka vie teidät turvaan Haaparannan puolelle. Arvata saattaa, mikä hälinä siitä syntyi. Meitä oli viisi naiskokkia, jotka unenpöpperössä teimme työtä käskettyä. Olimme jo etukäteen varautuneet äkkilähtöön ja sen vuoksi olimme myös keränneet vähäiset tavaramme yhteen kasaan. Ei kestänyt kauankaan, kun me kaikki jo kyykötimme uittoyhdistyksen moottoriveneessä, joka sätkytti nopeasti aamu-usvaista jokea Haaparantaa kohti. Perille päästyämme meidät ohjattiin Suomesta evakuoidun väestön vastaanottopaikalle, joka sijaitsi kaupungin ulkolaidalla. Sen kautta oli ennen meitä jo vaeltanut kymmeniätuhansia suomalaisia, jotka oli rekisteröity ja siirretty pakolaisten kokoamisleireille eri puolille Pohjois-Ruotsia. Evakkovaihe oli jo päättymässä, mutta Haaparannan vastaanottoasema oli vielä toiminnassa viimeisiä tulijoita odotellen.
Kun meidät oli asianmukaisesti merkitty kirjoihin, kuului komento: Ja nyt tytöt saunaan! Koetimme hieman pullikoida vastaan, sillä olimmehan juuri edellisenä iltana kylpeneet Hellälän hyvässä saunassa. Vastalauseista ei kuitenkaan ollut apua. Meille selitettiin, että kysymys oli karanteenisaunasta, jonka tarkoituksena oli löylyttää tulijoista mahdolliset syöpäläiset. Ei siinä mikään auttanut, vaikka kuinka selitimme, ettei meissä ainakaan täitä ollut. Kuumemmassa saunassa emme olleetkaan ennen käyneet.
Ruotsalaiset olivat kyhänneet suurista sotilasteltoista kokoon saunantapaisen, jonne kerrallaan mahtui monta kymmentä henkeä. Teltan nurkassa oli suuri kaminamainen uuni, joka levitti ympärilleen sakeaa vesihöyryä, kun sen nieluun heitettiin vettä löylyn saamista varten. Voitte kuvitella uutta hämmästyksemme aihetta, kun meidät ensiksi osoitettiin riisuutumisosastolle, kehotettiin ottamaan vaatteet päältä ja panemaan ne pussiin puhdistusta varten. Tätä toimitusta seurasi ainakin kymmenen ruotsalaista sotilasta, jotka oli pantu valvomaan, että annettuja määräyksiä noudatetaan. Eivät siinä auttaneet itkut markkinoilla, sillä riisua vain piti jokaisen itsensä ihan ilkosilleen sotilaiden läsnä ollessa. Sen jälkeen sotilaat valvoivat myös peseytymistämme. Kaiken oli tapahduttava kunnollisesti, sillä saunan jälkeen meitä odotti lääkärin tarkastus. Sotilaat tarjoutuivat jopa pesemään meidän selkämme. Eräät tytöistä siihen suostuivatkin, mutta minä klippasin muuatta kynsille ja sanoin, että olen itse Suomessa tottunut selkäni pesemään. Ja siihen se pesu minun kohdaltani jäi.
Ruotsalaiset sotilaat eivät muuten olleet mitään miehenroikaleita tai naisten hätyyttäjiä. He olivat kaikki siivoja poikia, jotka koettivat vaikeassa tilanteessa vain noudattaa saamiaan määräyksiä. Ja kyllä heillä raukoilla evakkoaikana oli jo ollutkin niin paljon silmän ruokaa ympärillään, ettei ollut ihme, jos heikkous olisi heidät joskus tavoittanutkin. Se tahtoi vähän hipaista meitä tyttöjäkin, sillä monet heistä olivat komeita poikia.
Sotilaiden joukossa oli eräs uljas kersantti, joka oli pitkä, hoikka ja ryhdikäs kuin humalasalko. Hän taisikin olla koko saunakomennuskunnan päällysmies. Tämä kersantti kävi minua myöhemmin usein tapaamassa ja tansseihin pyytelemässä. Vaikka minä en antanutkaan siellä karanteenisaunassa sen kersantin enkä muidenkaan selkääni pestä, on hän sen palveluksen tehnyt minulle myöhemmin montakin kertaa. Hän on näet minun aviomieheni ja minulla on hänen kanssaan viisi lasta.
1945 Metsätyöt olivat olleet edelleen vähäisiä talvella. Uittoon ilmoitettiin vain 5,8 miljoonaa j3. Karunginjärveen ei tehty makasiinia lainkaan. Lajittelu Hellälässä käynnistyi kesäkuun puolivälissä ja se kesti kaksi kuukautta. Lajittelu tehtiin lähes yksinomaan suomalaisin voimin yhdessä vuorossa. Työteho oli hyvä, koska asepalveluksesta oli vapautunut paras työvoima, mutta säännöllisiin työaikoihin tottumisessa ei vielä oltu totuttu. Joinakin päivinä saattoi jopa neljäsosa työntekijöistä olla poissa. Hellälän erottelun laitteet valmistuivat pääosiltaan vuoden loppuun mennessä.
1946 Lääninhallitukset päättivät uittoyhdistyksen esityksestä yhtiöiltä perittävät kuoletusmaksut koneista ja laitteista. Kuoletusajaksi tuli 15 vuotta, paitsi pöllien niputuskoneen osalta ajaksi tuli 7 vuotta.
Kansainväliset puutavaramarkkinat alkoivat elpyä ja se ilmeni myös uittoon ilmoitettujen puiden määrässä: 17,3 miljoona j3. Uittajien määrä kasvoi ollen se nyt 33, kun se vielä edellisenä vuonna oli ollut 26.
Jäät lähtivät 8.5. ja lajittelu Hellälässä alkoi 11.6. eli aikaisemmin kuin koskaan. Työtä tehtiin kahdessa vuorossa, joista toisessa oli ruotsalainen ja toisessa suomalainen työväki. Ruotsalainen väki alkoi lakkoon 5.7., vaikka työväen omat ammattiosastotkin pitivät lakkoa laittomana. Sundquistin mukaan lakkokiihkoilijat eivät olleet edes uittomiehiä. Lakkoilijat korvattiin pääosin suomalaisilla työntekijöillä. Syksyn kylmillä osa väestä lähti pois töistä niin, että yhdistys pyysi viranomaisilta asepalveluksessa olevia varusmiehiä apuun. Sotilaita tulikin töihin, mutta joki ehti jäätyä 10.10. ja 20% uitettavasta jäi erottelematta. Karunkiin jäi 500.000 tukkia odottamaan seuraavaa kevättä ja kesää. Lisäksi 70.000 sahatukkia jäi Kukkolan ja Hellälän väliselle osuudelle.
Yhdistyksen jäsenet eli uittajat alkoivat hermostua puiden suureen hävikkiin ja toivoivat ponnisteluja sen vähentämiseksi. Yhdistys ilmoitti loppuvuonna, että sen haltuun oli luovutettu runsaasti erittäin heikosti merkittyä puutavaraa. Eräät yhtiöt olivat jopa käyttäneet rekisteröimättömiä merkkejä. Mainitut asiat hidastavat uittoa, koska silloin merkkejä joudutaan selvittämään puiden päistä. Puutavaraa oli myös viety sellaisille purkauspaikoille, joilta kevättulva oli ne vienyt mennessään. Sivuvesistöistä oli myös laskettu puita ilman uittopäällikön lupaa. Yhdistyksen jäsenille lähetettiinkin vakava muistutus, että sääntöjä on noudatettava.
Hellälän lajittelussa oltiin vaarassa tukehtua erilaisten puutavaramerkkien runsauteen. Johtokunta asetti toimikunnan ratkaisemaan ehdotusta puiden merkitsemisistä.
Ruotsissa ja Suomessa asetettiin komiteat laatimaan ehdotusta uudeksi uittosopimukseksi.
1947 Loppuvuodesta saatiin komiteamietintö Tornion rajajoen uitto-oloista ja puutavaran uittoa koskevista ehdotuksista.
Uittoakin häiritsi vielä sodanjälkeinen tilanne. Suomelle oli määrätty sotakorvauksia, siirtoväki piti asuttaa ja jälleenrakennus vaati runsaasti resursseja.
Uittoon ilmoitettiin 24 miljoonaa j3 puutavaraa. Uittotoimintaa häiritsi veden niukkuus. Heinäkuun 4. päivän jälkeen vesi ei enää päässyt normaalikorkeuteen. Puiden uitto sivujokien vesistä viivästyi. Jerisjoelta ja ylempää uitetut puut oli jätettävä Muonionkoskeen. Puiden hännänajo loppui myös Muonionkosken alapuolella vedenpinnan nopeasti laskettua. Työmiehet kyllästyivät kuivan veden uittoon, kun puita piti koko ajan kangeta ja kantaa pitkiä matkoja takaisin väylään. Miehet lähtivät heinätöihin ja yläjuoksulle jäi satoja tuhansia puita. Yhdistys turvautui taas sotilaisiin, 150 asevelvollista tuli jatkamaan töitä. Häntien ajo jatkui nyt Tornion- ja Muonionjokien liittymäkohdasta.
Lajittelu Hellälässä alkoi kesäkuun 5. päivänä, eroteltua saatiin 18 miljoonaa j3. Lajittelua alettiin tehostaa monin tavoin. Eräs keino oli asuntojen rakentaminen Hellälään. Melkoinen osa työntekijöistä asui kotonaan Ruotsissa ja Suomessa ja kulki töissä polkupyörillä. Työmatkaa saattoi kertyä 30 km. Heikkokuntoisten teiden takia väestä saattoi jäädä rokuliin jopa 30%. Yhdistys rakensi kaksi majoitusrakennusta Hellälään. Niihin mahtui asumaan 96 miestä.
Puiden omistajamerkintöihin saatiin ratkaisu, ruotsalaiset pitkät rangat uitettiin yhteisellä merkinnällä. Hankalaan merihinauksen vastaanottotoimintaan saatiin ratkaisu myös, uittoyhdistys vuokrasi jäseniltään kaikki niiden hallinnassa olevat vastaanottopaikat, jotka jaettiin vuosittain tasapuolisesti uittajille.
1948 Uittoyhdistys päätti ryhtyä pöllien karkeaerotteluun, jota varten Tornion maantiesillan ja Kirkkoputaan välille tuli tilapäiset laitteet. Tämän erottelun avulla yritettiin saada valtaosa pölleistä pois muun puutavaran seasta.
Uittoon ilmoitettiin 15 miljoonaa j3. Edelliseltä vuodelta oli 5-6 miljoonaa j3 vielä uittamatta. Kun kevättulvista oli selviydytty, työt sujuivat niin hyvin, että joki saatiin suuresta uittomäärästä huolimatta puhtaaksi.
Hellälässä lajittelu alkoi 2.6. Töitä tehtiin kahdessa 10 tunnin työvuorossa. Lisäksi tehtiin yksi pyhävuoro viikkoa kohti. Mainittakoon, että lauantaina tehtiin myös töitä, puoli päivää tosin. Syysmyrskyt vaikeuttivat taas töitä, 37.000 tukkia pääsi karkuun uittajien vastaanottopaikoista. Hellälään rakennettu uusi lajittelupaikka nieli runsaasti yhdistyksen varoja, minkä takia sen oli käännyttävä lääninhallitusten puoleen ja saatava vahvistus laitteiden kuoletusmaksuista. Yhdistys päätti ottaa 30 miljoonan markan lainan Hellälän maa-alueen lunastamiseen, asunto- ja huoltotilojen rakennuskustannuksiin, uittoväylän perkaus- ja kunnostuskustannuksiin sekä niputuskettinkien ja puomien hankintoihin. Uittopäällikön toivomuksesta yhdistys asetti työvaliokunnan, johon tulivat valituiksi A. Fredenberg, Folke von Heideken Ruotsista sekä Y. Simola ja J. Sundquist Suomesta.
1949 Puutavaroiden uittoa koskeva uusi sopimus astui voimaan. Siinä ensinnäkin uitettava puutavara vapautettiin kaikesta tulliviranomaisten käsittelystä tuonti- ja vientimaksuista, mikäli puutavara jää samaan valtioon, jossa se oli luovutettu uitolle. Yhdistys ei myöskään ollut velvollinen maksamaan veroa valtioille tai seurakunnille uitosta koituvista tuloista. Verovapaus johtui siitä, että uittoväylä oli luonteeltaan kansainvälinen. Uusien sääntöjen mukaan yhdistyksen tehtävänä oli jäsentensä lukuun ja yhteisellä vastuulla huolehtia yleisestä uitosta, hoitaa ja pitää kunnossa uittoväylää sekä kantaa ja tilittää uittoväylän käyttämisestä säädetyt maksut. Uitettavaksi ilmoitettiin lähes 21 miljoonaa j3 puutavaraa
1952 uitettavaksi tuli oli suurin piirtein sama määrä kuin edellisenä vuonna. Vesi oli korkealla ja haittasi uittoa heinäkuun lopulle asti. Hellälän lajittelu rakennettiin ensi kertaa kaksikanavaiseksi, mutta työt voitiin alkaa vasta heinäkuun alussa kovan tulvan takia. Talvi tuli kaksi viikkoa tavallista aikaisemmin ja siitä syystä Kuivakankaan makasiiniin jäi 1.5 miljoonaa puuta seuraavan vuoden uittoon. Hellälään valmistui uittomiehille ruokala. Valtioiden työllisyysvaroilla rakennettiin uusi lajittelupaikka, joka tuli vanhan paikan länsipuolelle sen peilikuvaksi.
1953 Raju jäiden lähtö aiheutti Hellälässä suurta vahinkoa uittovarusteille. Jäämassat irrottivat jopa 8 metrin syvyyteen juntattuja kaatopaaluja. Kevättulva oli erittäin korkea, kun taas loppukesä oli vähävetinen. Uittomääräksi tuli kohtuulliset 15 miljoonaa j3. Tehtiin Hellälän lajittelupaikalta merelle johtavan Krunninreiän ruoppaus. Hellälään tehtiin myös uusi konttorirakennus, johon tuli myös lajittelupäällikölle asunto ja uusia majoitustilojakin tehtiin 48 hengelle
1954 Jäät aiheuttivat tuhoja jälleen. Nyt vesitilanne oli niukka ja se aiheutti suuria jääpatoja. Hellälässä lajiteltiin 15 miljoona j3 puita, työt alkoivat nopeasti ja päättyivät 4.9.
1955 Erottelussa hoidettiin lähes 17 miljoonaa j3 puutavaraa. Lajittelu alkoi vähäisen veden takia vasta heinäkuun alussa ja saatiin päätöksen juuri ennen talven tuloa.
Kirjoittaja aloitti tukkien erottelutyön 14-vuotiaana 1.7. ja sai palkkaa 65% miesten palkasta, ja hän lopetti työt 27.8.
1956 Uittotavaraa oli 16 miljoonaa j3. Jäiden lähtö oli taas verrattain raju ja veden niukkuus loppukesällä vaikeutti uittoa.
1957 Puutavaraa uitettiin 15 miljoonaa j3. Lajittelussa Hellälässä päättyi syyskuun alussa. Kirjoittaja oli moottorivene Torneälv 2:ssa kapteenin apulaisena 27.5 alkaen, työt päättyivät 7.9.
1958 Uitto onnistui varsin hyvin, vaikka luonnonolosuhteet eivät olleetkaan edulliset. Uittomäärä oli 17 miljoonaa j3. Myöhäisen kevään takia jäät lähtivät vasta 26.5. Korkean tulvaveden takia lajittelu alkoi vasta heinäkuuna alussa. Voimakas virta häiritsi uittoa aina elokuun alkuun saakka. Työt loppuivat 4.9. Kirjoittaja meni töihin edelleen Torneälv 2:een 27.5. ja oli töissä 3.9. saakka.
1959 Uitettavaa oli ilmoitettu vain 12 miljoonaa j3. Puiden vähäisyyteen oli syynä autokuljetusten lisääntyminen. Kevät oli varhainen ja vesipula haittasi uittoa. Lajittelu oli valmis jo 27.7. Kirjoittaja teki uiton rakennus- ja purkamistöitä sekä uittotöitä Torneälv 2:ssa 12.5. - 3.9.
1960-luvulla uittomäärien väheneminen johtui autokuljetusten kasvusta ja teiden parantumisesta.
1960 Uittoon ilmoitettiin 14 miljoonaa j3 puutavaraa. Kevät tuli aikaisin ja uitot päästiin aloittamaan jo 9.5. ja Hellälän lajittelukin jo toukokuun loppupuolella. Lajittelu päättyi 6.8. Kirjoittaja oli Torneälv 5:n vastuullinen kuljettaja 30.5. - 5.8.
1961 Uitettava puumäärä oli 17 miljoona j3. Kevään tulo viivästyi ja uitot päästiin alkamaan toukokuun 22. päivänä. Hellälän lajittelu käynnistyi 7.6. ja päättyi 23.9. Kirjoittaja oli asepalveluksessa.
1962 Uitettiin 13 miljoonaa j3. Vähävetinen kesä haittasi uittotoimintaa. Lajittelu Hellälässä päättyi 25.8. Kirjoittaja oli irtopuita keräävän avomoottoriveneen kuljettaja 18.5. - 17.8.
1963 Uitettava määrä oli 10 miljoonaa j3. Vesitilanne oli niukka ja vastatuuli haittasi puiden kulkua. Lajittelu käynnistyi 10.6. ja päättyi syyskuun puolivälissä.
1964 Uitettavaa puutavaraa oli vajaa 10 miljoonaa j3. Jäiden lähtö oli taas raju ja jääpadot aiheuttivat puomeille ja muillekin laitteille vaurioita. Myös voimakkaat tuulet haittasivat uittoa, joka käynnistyi Hellälässä kesäkuun puolivälissä ja loppui 24.8.
1971 Erottelutyöt lopetettiin. Viikkosanomat kertoi jo 1966, että Uittoyhdistys oli myynyt jo erottelussa käytetyt rakenteet, kuten 40.000 puomia ja 40 moottorivenettä. Uittoyhdityksen toiminta yhdistyksenä loppui 1971. Viimeinen uittokesä oli 1971. Uittopäällikkö Svensk, kamreeri Nils Svanberg sekä eräät muut vakituiset toimihenkilöt siirtyivät eläkkeelle. Viimeisen kesän kuvassa Hellälässä 57-vuotias luottamusmies Väinö Uusitalo keksinvarressa etualalla oli tehnyt uittotöitä 43 kesää.1974 Uittoyhdistys myi Hellälän niemessä kaiken omistuksensa Hanhirova-yhtymälle Tornion kaupungin neuvoteltua jo sopimusluonnoksen valmiiksi.
******************************
Sandberg valittiin 1900 säätyvaltiopäiville ajamaan rautatien rakentamista Rovaniemelle. Se toteutui vuonna 1909. Rovaniemellä Sandberg oli kaikessa mukana: perustamassa yhteiskoulua, tukemassa urheiluseura Jyryä, hankkimansa sähköjä ja kannattamassa Rovaniemeä kauppalaksi. Hän alkoi kitkemään savotoilta juopottelua, kortinpeluuta, tappeluita. Hän ei ollut kiinnostunut metsätyömiesten työolojen, terveydenhuollon ja majoituksen parantamisesta ja suhtautui negatiivisesti heidän ammatilliseen järjestäytymiseensä ja työväenliikkeeseen yleensä. Kemi-yhtiön työmailla Sodankylässä ja Sallassa 1906 alkaneen Pohjolan tukkityöläisten lakon yhtiö mursi rikkurien ja työsulun avulla, mutta se jatkui.
******************************
Hugo Richard Sandberg, Samperi (1849-1930) Kemiyhtiön metsäpäällikkö 1893-1914. Lapin leivn isä.
Sandberg käynnisti 1913 Nuortin konesavotta. Sitä varten tilasi USA:sta kaksi telaketjuhöyryveturia, jotka vetivät tukit reellä ennalta valmisteltuja tieuria pitkin Kemijoelle. Konesavotta tuli kalliiksi monesta syystä. Sandberg joutui eläkkeelle metsäpäällikön virasta 1914.
Sandberg perusti Aavasaksa Oy:n Ylitornion Tengeliöön 1919. Sekin tuli kalliiksi. Aavasaksa Oy joutui lopettamaan toimintansa parin vuoden kuluttua. Sandbergille jäi kuitenkin huomattava maaomaisuus; vuonna 1925 hän omisti Lapissa ja Peräpohjolassa 26 tilaa, joiden yhteenlaskettu pinta-ala oli 4 750 hehtaaria.
Eläkevuosinaan Sandberg osallistui jääkärivärväykseen ja otti osaa Suomen sisällissotaan valkoisten puolella Rovaniemen seudulla. Muutettuaan pois Rovaniemeltä 1924 Sandberg asui ensin Mikkelin lähellä ja viimeksi Helsingissä.
Sandberg oli koirien, erityisesti suomenpystykorvien, kasvattaja ja innokas karhunmetsästäjä. Hän kaatoi elinaikanaan yli neljäkymmentä karhua. Sandberg julkaisi myös pari kirjaa hiihtourheilusta: Hiihtourheilu Suomessa (1891) ja Den finska skidan i sporten och idrottens tjänst (1894).
(Lähteet: Sakari Virtanen Lapin leivän isä ja Wikipedia)******************************
Lähde: Lauttojen laskusta irtouittoon, Jarl Sundquist
Sundquistilla oli erinomaiset tiedot puutavaroiden käsittelyyn ja liiketoimintaan liittyvistä toiminnoista työnsä takia ja lisäksi hänellä oli erinomainen kyky ja halu kirjoittaa niistä.
Metsäneuvos Jarl Sundquist (1897-1967), Lapin keisariksikin kutsuttu, toimi vuosikymmenet lappilaisen suuren metsäteollisuusyhtiön metsäosaston johtajana. Lappilaisena itsekin ja savottojen lähellä kasvaneena hän tunsi jätkien, erämaan ja erikoislaatuisten olosuhteiden kasvattamien persoonallisuuksien, mutkattoman huumorin ja elämänfilosofian.
Hänen isänsä oli Torniossa pankinjohtajana. Ennen ensimmäistä maailmansotaa 1913 Jarl oli 16-vuotiaana Vojakkalassa Oravaisensaaressa Vaaran talossa opettelemassa tukkimiestaitoja häntä kolme vuotta vanhemman Jaakko Vaaran toimiessa oppimestarina. Näin kertoo Jarlin tytär kirjassaan Sunkku-Lapin keisari. Vaaran talon isännältä Jarl sai luvan päästä tukkilautan laskuun. Näin hän jo nuorena perehtyi tulevaan uittopäällikön vaativaan tehtävään. Vielä samana kesänä Kalle Savikuja otti Jarlin vakituiseksi koskiroikkaansa. Lautanlaskua hän oppikin ja kohosi perämieheksi. Kun mies lähti lukemaan metsänhoitajaksi, sanoivat lauttamiehet: Siinä meni hyvä jätkä pilalle.
Hänellä oli loppumattomalta tuntuva varasto nasevia kaskuja, jotka ovat olleet hänen Helsingin Sanomiin 1960-luvun taitteessa kirjoittamiensa Kairankiertäjän pakinoiden rakennusaineina. Jätkähuumorin valossa hän tarkastelee myös sen ajan ilmiöitä pakinoissaan, joilla oli kiireisen elämänmenon aikana erikoinen arvonsa. Sundquist kirjoitti myös savotta-aiheisia pakinoita.
Hän tuli Kemi Oy:n palvelukseen Rovaniemelle 1921 ja toimi sen metsäosaston johtajana 1927-65. Hän oli sodassa 1941-1944 divisioonan kuljetuspäällikkö. 
Metsäneuvos Jarl Sundquist (1897-1967), Lapin keisariksikin kutsuttu, toimi vuosikymmenet lappilaisen suuren metsäteollisuusyhtiön metsäosaston johtajana. Lappilaisena itsekin ja savottojen lähellä kasvaneena hän tunsi jätkien, erämaan ja erikoislaatuisten olosuhteiden kasvattamien persoonallisuuksien, mutkattoman huumorin ja elämänfilosofian.
Hänen isänsä oli Torniossa pankinjohtajana. Ennen ensimmäistä maailmansotaa 1913 Jarl oli 16-vuotiaana Vojakkalassa Oravaisensaaressa Vaaran talossa opettelemassa tukkimiestaitoja häntä kolme vuotta vanhemman Jaakko Vaaran toimiessa oppimestarina. Näin kertoo Jarlin tytär kirjassaan Sunkku-Lapin keisari. Vaaran talon isännältä Jarl sai luvan päästä tukkilautan laskuun. Näin hän jo nuorena perehtyi tulevaan uittopäällikön vaativaan tehtävään. Vielä samana kesänä Kalle Savikuja otti Jarlin vakituiseksi koskiroikkaansa. Lautanlaskua hän oppikin ja kohosi perämieheksi. Kun mies lähti lukemaan metsänhoitajaksi, sanoivat lauttamiehet: Siinä meni hyvä jätkä pilalle.
Hänellä oli loppumattomalta tuntuva varasto nasevia kaskuja, jotka ovat olleet hänen Helsingin Sanomiin 1960-luvun taitteessa kirjoittamiensa Kairankiertäjän pakinoiden rakennusaineina. Jätkähuumorin valossa hän tarkastelee myös sen ajan ilmiöitä pakinoissaan, joilla oli kiireisen elämänmenon aikana erikoinen arvonsa. Sundquist kirjoitti myös savotta-aiheisia pakinoita.
Jarl Sundquist Lapin sodassa Rovaniemellä:
http://salmoninwar.blogspot.fi/
Åke Svensk, uittopäällikkö 1943-1971
Åke Svensk syntyi Tukholmassa 1910, muutti vanhempiensa mukana Poriin 1920. Hänestä tuli ylioppilas Porissa 1929 ja metsänhoitaja Helsingissä 1935. Hän meni Rosenlewin palvelukseen Pohjois-Suomen hankintapäälliköksi heti valmistuttuaan.
Tornionjoen uittopäällikkö Svenskistä tuli 1943 ja Länsi-Lapin uittopäällikkö 1958. Uitto hallitsi Tornionjokea yli sata vuotta ja Åke Svensk hallitsi uittoyhdistystä lähes 30 vuotta.
Toimitusjohtajan alaisina toimivat lajittelupäälliköt, ensin Thoralf Högström 1944-58 ja sen jälkeen Göran Björklund. Suomalaisia työnjohtajia eli kymppejä olivat 1950-luvulla mm. Oskari Kalander pöllipuolella, Eetu Kurttio tukkikonepuolella, Seth Kuure tukkierottelussa.
Åke Svensk oli Suomen konsuli Haaparallalla vuodesta 1945 lähtien. Hän oli merkittävä jäsen Pohjois-Suomen evakointitoimikunnassa 1944, erityiset ansiot tulivat suomalaisten olojen järjestelyissä Ruotsissa.Åke Svensk oli Suomen hiihtoliiton johtokunnan jäsen vuodesta 1945 ja kansainvälisen hiihtoliiton hiihtokomitean jäsen vuodesta 1959. Hän toimi Suomen hiihtojoukkueen johtajana talviolympialaisissa St Moritsissa, Oslossa, Cortinassa ja Squaw Valleyssä. Hän oli Ounasvaaran hiihtoseuran jäsen vuodesta 1938 ja seuran puheenjohtaja vuodesta 1957.
Urheiluhistoria muistaa Svenskin Oslosta, missä Veikko Hakulinen voitti kultaa 50 kilometrin hiihdossa ajalla 3.33.33. Tarina kertoo, kuinka Veikko Hakulinen tuli maaliin: "tuo kalpea ja horjahteleva hahmo, lähestyi maalia lepattava popliinipusakka ja väljät housut hiestä tummana. Hän työnteli pehmennein käsivarsin hevosenkenkään vievän kävelysillan sivuitse, erotti ison valkoisen maalivaatteen, mutta tuskin muuta. Maalissa hän vaipui silmät puoliummessa vastaanottajien käsivarsille; Åke Wahlroos tuki häntä ja Åke Svensk irrotti sukset hänen jalastaan, hän ei saanut sanaakaan suustaan."
**********************
Hellälän erottelutyössä seitsemän kesää (1955-1962)
mukana olleena
Aikalaisen kertomus
Kirjoittaja oli helmikuussa 1955 täyttänyt 14 vuotta, kun hän pääsi kesätöihin uittoon. Uitto hallitsi koko Näätsaari-nimistä Alatornion kunnan kylää noina aikoina. Hellälä oli osa Näätsaarta, sen teollinen osa. Vanhastaan siellä oli harjoitettu laivanrakennusta sen ajan mittakaavassa. Laivojen rakentamisen lakattua tilalle tuli uitto. Uitto laajensi metsätyömiesten työtilaisuudet ympärivuotisiksi, joten työvoimasta suuri osa oli niin sanottuja jätkiä hyvässä mielessä. Talvet tehtiin puita kaataen, pinoten ja hevosilla kuljettaen sekä kesät uitossa monenlaisissa tehtävissä. Siitä seurasi työtä ja se oli pääasia noina aikoina. Metsä- ja uittotyöt olivat silloin tärkeitä ja välttämättömiä ihmisille ja yhteiskunnalle.
Työvoimasta lienee ollut pulaa, kun alaikäisetkin otettiin aikuisten vaativiin tehtäviin. Kymmenen tuntia päivässä on vaativaa, mutta siihen aikaan ja sillä paikkakunnalla tarvittiin työntekijöitä, jotka pysyivät töissä. Irto- tai kulkujätkiä oli varmasti tarjolla, mutta niitä kartettiin, koska nämä tekivät ehkä viikon töitä ja sitten häipyivät. Työnantajan kannalta lapsityövoiman käyttö oli hyvinkin perusteltua, heille kun ei tarvinnut maksaa täyttä palkkaa. Ensimmäisenä kesänä nuorimmille maksettiinkin vain 65 % aikuisen miehen palkasta. Erottelutyössä oli myös kevyempiä hommia, joista nuoret selviytyivät. Varsinkin pojat pitivät ulkoilmassa tehtävistä töistä ja täyttivät näissä miehen paikan heti kun työn oppivat ja toisaalta - työ tekijäänsä neuvoi.
Minkälaista se erottelutyö sitten oli? Tukit ja pöllit eroteltiin Saarenpäässä Suensaaren pohjoispuolella kahdella Tulkki-merkkisellä karkealla erottelukoneella. Kaikki puut ohjattiin koneen kitaan. Piikeillä varustetut telat vetivät puut ylös, missä lyhyet kaksimetriset pöllit putosivat telojen välistä alas ja pidemmät tukit jatkoivat telojen kautta eteenpäin. Pöllit kerättiin puomien sisään sumaksi ja tukit seilasivat irtouittona ja paikoin puomien ohjaamina virtaa alas Hellälään. Tulkkien etupuolella oli raavaita miehiä syöttämässä puita koneiden kitaan. Pöllit laskettiin myös irtouittona Hellälään, mutta laskun ajaksi tukkien lasku keskeytettiin. Näin ne eivät sekoittuneet enää toisiinsa. Hellälässä pöllipuut ohjattiin pöllipuolen sumaan. Tukkeja tuli tasaisena virtana tukkipuolen kahteen sumaan. Pöllipuolella erottelun hoitivat pääasiassa naiset istuen kahdensadan litran peltitynnyreiden reunalla jalat tynnyrissä.
Erottelukanaaleissa tukit jaettiin kunkin puutavarayhtiön merkin perusteella omaan karsinaansa. Yhtiöiden ilmoittamien puumäärien perusteella tukkimerkit oli etukäteen suunniteltu kerättäväksi siten, että ne jakaantuivat tasaisesti molemmille niputtaville koneille.
Karsinoita oli yleensä molemmilla puolilla kaksi. Kuudella ensimmäisellä lavalla kerättiin sellaisia merkkejä, joita tuli runsaasti ja karsinoita saattoi olla molemmin puolin vain yksi. Ensimmäisillä lavoilla eivät alaikäiset yleensä tehneet töitä, koska työtahti niillä oli kovempi. Harvinaisemmat merkit kerättiin erottelukanaalista seitsemännellä lavalla tai myöhemmin, lavoja oli kaikkiaan kymmenkunta. Jos edellisellä lavalla ei huomattu ottaa puuta pois, se saatettiin vielä toimittaa kapeaa sivuränniä myöten ylävirtaan edelliselle lavalle. Kun karsina täyttyi, niputuskanaalia hoitava aukaisi sulkulavan ja päästi puut niputuskoneelle johtavaan kanaaliin.
Karsinoissa puut olivat sikin sokin ja sikin sokin ne laskettiin niputuskoneelle johtavaan kanaaliinkin. Niputuskoneen miehistö laittoi puut taas poikittain niputusta varten. Niputuskoneen käyttäjä oli yleensä vuodesta toiseen sama ammattimies. Työ niputuskoneen käyttäjänä oli vaativa ja työnjohto halusi, että siinä on mahdollisuuksien mukaan sama mies. Niputuskoneisto koostui kahdesta leveästä pitkittäisestä samansuuntaisesta ponttoonien päällä olevasta tasanteesta. jotka muodostivat seinämät alapuolella olevaan ”lattiaan”. Seinämät ulottuivat metrin vedenpinnan yläpuolelle. Tasanteiden päällä oli ratakiskot, joita myöten kulki sähköllä toimiva puita kasaava työntövaunu. Vaunussa oli kolme ylös ja alas liikkuvaa paksua hammastettua teräspylvästä. Vaunun vastapuolena oli korkealla oleva silta. Sen piti olla niin korkealla, että valmistunut tukkinippu mahtui sen alta. Siltakin oli varustettu ylös ja alas liikkuvin hammastetuin teräspylväin. Työntövaunu työnsi veden pinnalla kelluvat puut nipuksi vastakkaisia teräspylväitä vasten. Puiden alapuolella noin metrin veden pinnan alapuolella oli lankuista tehty ”lattia”, jonka päällä olivat sinne lasketut kettingit. Keskellä vaunua oleva työntövaunun käyttäjä ja kaksi hänen apulaistaan haroivat kekseillään kolme kettinkiä ylös lattialta vaunussa seisten. Nämä kolme nipun sitojaa menivät kettinkeineen tukkinipun päälle ja ottivat vastakkaiseen siltaan kiinnitetyt kettinkien toiset päät ja liittivät kettinkien päät yhteen. Tukkinippu oli nyt muodostettu kolmella kettingillä.
Kettinkien kiinnittämisen jälkeen vaunu siirtyi vähän matkaa taaksepäin siksi, että vastapuolen teräspylväät voitiin nostaa ylös. Kun sillan teräspylväät olivat kokonaan ylhäällä, vaunu painoi tukkinipun sillan alta ulos koneelta. Nipun ohitettua sillan alta koneen, sillan rautapylväät laskettiin alas seuraavaa niputusta varten. Siinä vaiheessa vaunu oli aivan sillan vieressä ja kolme nipunsitojaa otti kettingeistä huolehtivan sinne asettamat uudet kettinginpäät käteensä ja vetivät niitä perässään vaunun siirtyessä takaisin kettinkien pituisen matkan. Siinä vaiheessa kettingit pudotettiin lattian päälle seuraavaa nippua varten. Nyt vaunun kuljettaja nosti rautapylväät ylös ja seuraavan nipun puut pääsivät uimaan vasten sillan teräspaaluja. Vaunun kuljettaja ajoi vaunua taaksepäin sopivaan kohtaan, josta seuraava nippu saataisiin taas täyteen mittaan.
Niputuskoneen jälkeen nipun otti vastaan fiirari, joka kiinnitti nipun kettinkiin koukulla varustetun ohuehkon teräsvaijerin. Hän ryhtyi kuljettamaan vaijerin avulla myötävirtaan lipuvaa nippua. Työnsä hallitsevan fiirarin ei tarvinnut käyttää juurikaan fyysistä voimaa ohjatessaan nippua. Fiirarin kävelylava oli varustettu tukipuilla, joihin vaijeriliina köytettiin tilapäisesti tarvittaessa ohjaamaan nipun kulkua karsinaansa. Vaijerin päässä oleva koukku oli suunniteltu siten, että sen sai irti vaijeria heilauttamalla.
Karsinoita hoitamassa ja nippuja vastaanottamassa oli nippujen kiinnittäjä, joka sitoi niput toisiinsa. Kun nippuja oli noin kahdeksan, kovan virran aikana vähemmänkin, nippulautta oli valmis pois kuljetettavaksi. Karsinan hoitaja ilmoitti moottorihinaajan kuljettajalle, että lautta on valmis hinattavaksi laivaterminaaliin. Moottorihinaajia oli kaksi: Torneälv 1 ja 2. Hinaaja ajoi nippujonon päähän, apumies kävi kiinnittämässä hinausvaijerin koukun joko keskimmäiseen tai taaempaan kettinkiin ja laittoi lenkin aivan nipun muutaman etupuolella olevan puun päähän. Tukkinippuletka hinattiin kyseisen merkin laivaterminaaliin. Terminaalissa puutavarayhtiön miehet huolehtivat siitä, että laiva kävi noutamassa ajoissa sinne kerääntyneen tukkilautan. Kirjoittaja oli 1957-59 apumiehenä hinaaja kakkosessa, jonka päällikkönä oli suomenkieltä osaava haaparantalainen Hugo Dunder. Kirjoittaja oli helmikuussa täyttänyt 16 vuotta ja hankkinut aiempina vuosina ansaitsemillaan rahoilla saksalaisen moottoripyörän, jolla ajoi aamuisin vajaan 10 kilometrin matkan Kivirannalta tai kilometrin matkan Näätsaaresta Hellälään..
Ennen kuin erottelutöihin päästiin käsiksi, erotteluvarusteet oli kerättävä läheisiltä rannoilta talvisäilytyksestä. Joen jäätyminen ja jäiden lähtö olisivat muuten rikkoneet rakenteet, jos ne olisi jätetty talveksi paikoilleen. Jokeen ei voitu jättää talveksi kuin kiviarkut. Uittoyhdistys oli kehittänyt pohjaan taitettavan teräspaalun, niistäkin jotkut rikkoontuivat ankarimpina tulvavuosina. Kiviarkut pysyivät paikoillaan, ne oli suunniteltu jäitä rikkomaan ja niiden massa oli riittävän suuri.
Jäiden lähdön jälkeen ensimmäisinä joelle ilmestyivät juntat. Moottorihinaajat siirtelivät kahta junttaa paikasta toiseen kartan mukaan. Junttauksella laitettiin kolme paalua vierekkäin haralleen pollariksi ja ympärille sidottiin kettinki. Näitä pollareita piti olla arviolta satakunta. Juntan miehistöt olivat yleensä vuodesta toiseen samoja, jokainen tiesi tehtävänsä ja työ sujui. Viikon tai korkeintaan kahden viikon kuluttua kaikki pollarit oli isketty jokeen. Pienemmät moottoriveneet, kuten Torneälv 5, hinailivat lavoja ja puomeja sitä mukaa paikoilleen kuin pollarit valmistuivat. Lavat ja puomit olivat yleensä suojaisissa joenpoukamissa talvisäilytyksessä. Hankalin hinattava lienee ollut pitkä kävelylava, se saattoi olla sata metriä pitkä. Kovassa virrassa piti olla tarkkana, että hinattava lava ei ajaudu pollariin kiinni virran painamana. Virta oli niin voimakas, että poikittain pollariin joutunut lava olisi saattanut jopa katketa. Joka tapauksessa lava olisi pysäyttänyt hinauksen äkillisesti ja jos silloin hinaajan teräsköysi olisi ollut vinosti lavaan päin, moottorivene olisi saattanut kallistua niin paljon, että vettä olisi saattanut tulla sisään ja pahimmassa tapauksessa se olisi uponnut. Näin lienee käynytkin muutama vuosi aiemmin juuri samaiselle viitoselle, joka kaatui ja siinä työssä olleet veljekset hukkuivat.
Uiton rakenteet purettiin erottelutöiden jälkeen suunnitellusti syksyisin. Purkutyöt olivat jonkin verran helpompia kuin rakennustyöt, koska virta ei ollut läheskään niin voimakas kuin keväisin tulvan aikana. Syksyn purkamista haittasivat jonkun verran kylmenevät säät. Hyvin myöhään tapahtunutta purkamista haittasi veden jäätyminen ja miesten liukastuminen jäätyneillä lavojen pinnoilla. Rakennus- ja purkutöitä johtamassa olivat yleensä samat työnjohtajat kuin erottelussa, Kurttion Eetu, Kuuren Seth, Vallon Kalle esimerkiksi. Kirjoittaja oli töissä viitosessa kesän 1960.
Uitto oli velvoitettu keräämään erottelutyömaan ohittavat irtopuut. Sitä varten oli olemassa avomallinen moottorivene. Se kierteli nippukoneiden alapuolella ja keräsi irtopuut hinaukseen ja toimitti ne useimmiten lähellä olevien nippujen päälle. Kirjoittaja oli veneen vastuullinen kuljettaja 1962. Apulaisena oli naapuri Sikasen nuori mies Näätsaaresta. Kirjoittaja asusteli pääasiassa Näätsaaressa uiton ajan ja kulki töissä polkupyörällä. Vuotta aiemmin kirjoittaja oli asepalveluksessa ja ennen inttiin lähtöä hän oli myynyt moottoripyöränsä.
Toinen aikalainen kertoo seuraavan tarinan uittoajaltaan:
Hän kertoi ostaneensa uitosta tienaamillaan rahoilla Haaparannasta Monark-merkkisen polkupyörän, jolla hän alkoi kulkea töissä Hellälässä. Hän kulki Tornion Suensaarelta, matkaa kertyi lähes 10 km yhteen suuntaan.
Eräänä päivänä polkupyörä ei ollutkaan enää paikalla, johon hän oli sen jättänyt. Pyörässä ei ollut lukkoa. Kotimatkalle piti lähteä kävellen.
Tarinalla oli kuitenkin tällä kertaa onnellinen loppu.
Tullimies oli Vojakkalassa pysäyttänyt kolme miestä Jäämerentiellä. Hän epäili näitä salakuljettajiksi. Siinä yhteydessä hän huomasi, että polkupyörässä oli tutun torniolaisen nimi, jonka tämä oli kirjoittanut pyörässä olevaan kilpeen.
Polkupyörällä ajanut väitti ostaneensa pyörän. Tullimies epäili ihkauuden pyörän kauppaa. Niinpä hän otti yhteyttä lähellä asuvaan torniolaisen sukulaiseen, joka myös epäili näin nopeaa myyntiä. Ja niin polkupyörä toimitettiin oikealle omistajalle.
LISÄÄ UITTOHISTORIAA HELLÄLÄ BLOGISTA:
http://salmoninhellala.blogspot.fi/
Tilaa: Blogitekstit (Atom)
No comments:
Post a Comment