Vinksun kielioppi

Kieltä käytetään nykyään niin huonosti, että minun oli oikeastaan pakko kirjoittaa tämä sivu.
Sivu on ikuisesti keskeneräinen täydellistyen pikku hiljaa, lopulliseksi koskaan tulematta.

Johdanto: vähän fonetiikkaa
Sanaluokat	Sijamuodot	Lause	Lauseenjäsennys	Oikeinkirjoitus
Substantiivit	Sijamuodot	Päälause	Subjekti, predikaatti ja objekti	Piste, huuto- ja kysymysmerkki
Adjektiivit	Astevaihtelu	Sivulause	Passiivi	Pilkku
Numeraalit	Adverbisijat	Lauseenvastike	Predikatiivi	Muut välimerkit
Pronominit			Adverbiaali	Yhdyssanat
Verbit			Attribuutti	Yhdysmerkki
Partikkelit				Iso ja pieni alkukirjain
				Lyhenteet
				Lukusanat
				-otta- ja -oitta-johteiset verbit

JOHDANTO: VÄHÄN FONETIIKKAA

Kieli on informaation käsittelemistä ja siirtoa palveleva sosiaalinen, konventionaalinen ja konservatiivinen merkkijärjestelmä. Ymmärrettävä kielenkäyttö on mahdollista vain kieliyhteisön sallimissa rajoissa. Kieli muuttuu, mutta vain hitaasti verrattuna useisiin muihin yhteisöllisiin rakenteisiin ja käyttäytymismuotoihin. Tästä syystä on mahdollista kirjoittaa kielen käyttämisen säännöt (joko deskriptiiviseksi tai normatiiviseksi) enemmän tai vähemmän kattavaksi kieliopiksi.

Ennen kirjoitettua kieltä oli olemassa vain puhuttuja kieliä. Kieli ja kieliopit ovat syntyneet alkujaan ulos hengitettävän ilman hyvinkin monimutkaisesta ohjaamisesta ja muokkaamisesta äänijänteissä, nielussa, suussa ja nenässä. Ääntöelimillä (äänijänteet, kitakieleke, kieli, hampaat, huulet) asetetaan ilmavirralle erilaisia esteitä, jotka saattavat ilman soimaan ja suhisemaan eri tavoin tai pysäyttävät sen kokonaan. Rintaontelo sekä nielu-, nenä- ja suuontelot vahvistavat näin syntyneitä ääniä. Tuloksen kuulemme puheena.

Viestintäkanava on kaksisuuntainen: puhe-elimiä ja korvia voi ja tulee käyttää samanaikaisesti. Järjestelmässä on täydellinen takaisinkytkentä: puhuja kuulee oman äänensä ja voi säädellä sitä haluamallaan tavalla. Yhtä monimutkaista kuin puheen tuottaminen on sen vastaanottaminen, äänteiden erottaminen toisistaan nopeassa puhevirrassa. (Puhevirta ei koostu selvärajaisista segmenteistä, jollaiseksi sen tulkitsemme.) Kaikessa viestinnässä vastaanotin on täsmälleen yhtä tärkeä kuin lähetin. Kuuloelinten evoluutio on tapahtunut rinta rinnan puhe-elinten evoluution kanssa.

Ei ole sattumaa, että sana kieli tarkoittaa sekä puhuttua kieltä että puhe-elintä. Kuitenkin vaikka kieli alkujaan kehittyi rinta rinnan puheilmaisun kanssa, ei ihmisen kielellinen kyky enää ole riippuvainen puhumisesta. Syntymästään saakka kuuro omaksuu viittomakielen ja oppii lukemaan siinä missä kuulevakin. Ihminen on kehittynyt kielen osaajasta käsitteen 'kieli' ymmärtäjäksi. Täydellisiä, enemmän tai vähemmän aukottomia kielioppeja ja säännöstöjä voidaan keksiä mielivaltaisen monia (esim. esperanto, J.R.R. Tolkienin haltiakielet quenya ja sindar, Star Trek -elokuvista tuttu klingon, viittomakielet, lukuisat ohjelmointikielet). Ihminen ei kuitenkaan ole toistaiseksi kyennyt kirjoittamaan yhdenkään luonnollisen kielen täydellistä kielioppia.

FONEEMIT

Kielellisen viestinnän pienin semanttinen yksikkö on morfeemi (sanavartalo tai pääte). Pienin informatiivinen yksikkö on kirjoitetussa tekstissä kirjain (tai grafeemi), mutta äännetasolla foneemi(äänne). Foneemit ovat kussakin kielessä yksiselitteisiä, diskreettejä: mitään välimuotoa tai jatkumoa esim. suomen kielen foneemien a ja ä välillä ei ole. Epäselvä äänne tulkitaan jommaksi kummaksi. Foneemit määritellään suhteessa saman kielen muihin foneemeihin niitä toisistaan erottavien piirteiden avulla, ja niitä on rajallinen määrä (esim. suomen kielessä on usein katsottu olevan 25 foneemia). Ihmiskielille tyypilliset avoimuus ja kaksoisjäsennys — se, että semanttista merkitystä vailla olevat foneemit muodostavat ensin morfeemeja, vasta morfeemit yhdistyessään käsitettäviä lauseita — merkitsevät kuitenkin sitä, että uusia symboleja, foneemeista rakentuvia morfeemeja, voidaan luoda tarpeen mukaan mielivaltaisen paljon: sanojen lukumäärällä ei ole mitään teoreettista ylärajaa.

Onko foneemi ensisijaisesti lausuttu, kuultu vai ymmärretty merkki? Foneemeja on määritelty monilla eri tavoilla. Toiset fonologian suuntaukset painottavat akustisia, toiset artikulatorisia ominaisuuksia. Jotkut korostavat foneemikäsitteen mentaalisuutta: foneemi itsessään on abstraktio ja kuuluu enemmän kognition kuin akustiikan tai äännefysiologian maailmaan, vaikka sillä onkin konkreettiset foneettiset vastineensa. Muuan yksinkertainen määritelmä esittää, että foneemi on kielenpuhujan mielikuva äänteestä.

VOKAALIT

Äänteitä, joita tuotettaessa äänijänteet värähtelevät, sanotaan soinnillisiksi. Vastaavasti soinnittomia ovat ne äänteet, joiden yhteydessä äänijänteet eivät värähtele, vaan ilma virtaa vapaasti avoimen ääniraon kautta.Nielu- ja suuontelon sekä eräiden pienempien onteloiden kokoa ja muotoa kielen ja huulten avulla säätelemällä saadaan syntymään erisävyisiä vokaaleja. Kaikki vokaalit ovat soinnillisia. Jos huulia pyöristetään, syntyy pyöreitä eli labiaalivokaaleja; muussa tapauksessa vokaalit ovat laveita eli illabiaalivokaaleja. Jos vokaalia äännettäessä kielen etuselkä nousee kohti kitalakea, kyseessä on etuvokaali; jos taas kielen takaselkä vetäytyy taaksepäin, kyseessä on takavokaali. Sen mukaan, kuinka korkealle kieli vokaalia äännettäessä nousee, erotetaan toisistaan korkeat (eli suppeat), keskikorkeat (eli puolisuppeat) ja matalat(eli väljät) vokaalit.

Artikulaatioelimet

SUOMEN KIELEN VOKAALIFONEEMIT	Etuvokaalit		Takavokaalit
	Illabiaalit	Labiaalit	Illabiaalit	Labiaalit
Korkeat	i	y		u
Keskikorkeat	e	ö		o
Matalat	ä		a

KONSONANTIT

Konsonantteja äännettäessä muodostetaan ääntöväylän johonkin kohtaan ahtauma, jonka kautta kulkeutuessaan ilmavirta synnyttää hälyn, tai sulkeuma, joka estää ilmavirtauksen. Konsonantit ovat joko soinnillisia tai soinnittomia.

Jos ilmavirran kulku estyy kokonaan, on kyseessä klusiili (eli umpiäänne). Jos sulkeuma on suuontelossa ja ilma virtaa vain nenän kautta, kyseessä on nasaali (eli nenä-äänne). Jos taas kitakieleke sulkee nenäväylän ja ilma virtaa vain suun kautta, kyseessä on oraali.

Konsonantit, joita äänettäessä ilmavirta kulkee jonkin antauman kautta synnyttäen hälyä, ovat frikatiiveja (eli hankausäänteitä). Frikatiiveista erotetaan yleensä omiksi ryhmikseen sibilantit (eli suhuäänteet) ja heikkohälyiset puolivokaalit.

Jos kielen kärki painuu hammasvallia vasten sulkien ääntöväylän keskikohdan niin, että ilmavirta kulkee kielen molemmin puolin muodostuvien aukkojen kautta, kyseessä on lateraali (eli laideäänne). Kun esim. kielen kärki saatetaan tärisemään, kyseessä on tremulantti (eli täryäänne). Tremulantteja voidaan synnyttää myös täristämällä kielen selkää (esim. ranskan ja saksan 'kurkku-r') tai vaikkapa huulia pärisyttämällä. — Lateraaleja ja tremulantteja kutsutaan yhteisnimellä tremula ('värähtelevä').

Konsonantit voidaan luokitella vielä sen mukaan, missä ääniväylän kohdassa ja minkä elimen avulla sulkeuma tai ahtauma muodostetaan: kyse on erilaisista artikulaatiopaikoista. Jos sulkeuma tai ahtauma muodostetaan huulilla, kyseessä on labiaali (eli huulikonsonantti). Jos sulkeuma tai ahtauma syntyy kielen kärjen tai etuselän ja hampaiden tai hammasvallin väliin, kyseessä on dentaali (eli hammaskonsonatti). Kun sulkeuma tai ahtauma on kielen selän ja kitalaen välissä, kyseessä on palatoveraali (tai palataali- tai velaarikonsonantti). Kurkunpäässä syntyvät konsonantit ovat laryngaaleja.

SUOMEN KIELEN KONSONANTTIFONEEMIT	Labiaalit	Dentaalit	Palatoveraalit	Laryngaalit
Klusiilit	p   b	t   d	k   g
Frikatiivit	f	s   z
Puolivokaalit	v   w		j	h   h
Lateraali		l
Tremulantti		r
Nasaalit	m	n	ng

Soinnittomat konsonantit on merkitty mustalla, soinnilliset punaisella. Konsonantti h voi ääntyä sekä soinnittomana että soinnillisena. Taulukossa on myös muutama suomen kieleen alkujaan kuulumaton kirjain.

Edellä on kuvattu aivan lyhyesti suomen kielen äännejärjestelmää. Valtaosa myös muiden kielten äänteistä voidaan sijoittaa samoihin artikulatorisiin luokkiin; muissa kielissä on kuitenkin myös äänteitä, joita varten on otettava käyttöön muita äänneluokkia.

SANALUOKAT    

Sanoja löytyy sanakirjoista — ja sanat pitää tuntea — mutta kielellisen ilmaisun oleellisia yksiköitä ovat lauseet. Kielioppi on suurelta osin tutkimusta sanojen suhteesta toisiinsa, ja vain lauseissa sanat ovat kieliopillisessa suhteessa toisiinsa. Lause ei ole mikä tahansa sanajono, vaan sanoin ilmaistu ajatus, jossa on verbin persoonamuoto. Lause on todellisuuden kuva: lause osoittaa, miten asiat ovat, jos se on tosi. Lauseiden kokonaisuus on kieli. Kieli on maailmani (Wittgenstein).

Wittgenstein, loogikkona, puhuu tässä vain ns. eksistenssilauseista (muunkinlaisia lauseita on — tai tavallaan ei ole, kuten myöhemmin käy ilmi), mutta ilmaisee silti asian ytimen. Kieli on viime kädessä koko inhimillinen todellisuus — sano edes yksi asia jota et voi sanoa kielen avulla! — ja lauseet ovat kielen rakennuspalikoita, kuten sanat ovat lauseiden rakennuspalikoita. On siis tiedettävä eri tyyppisistä ja eri tehtävää toimittavista sanoista jotakin, jotta ymmärtäisi lauseistakin jotakin. Siksi aloitamme sanojen analyysillä.

Sanaluokat ovat luokkia, joihin sanat jaetaan käyttötarkoituksensa ja asemansa lauseessa mukaan. Neljään ensimmäiseen sanaluokkaan kuuluvat sanat — substantiivit, adjektiivit, numeraalit ja pronominit — taipuvat sijamuodoissa, ja niitä kutsutaan nomineiksi.

SUBSTANTIIVIT

Substantiivit ilmaisevat esineen tai asian nimen. Substantiiveja ovat:

• konkreettiset (kuppi, Näsinneula, orava). Konkreettiset nimet jaetaan edelleen appellatiiveihin eli yleisnimiin ja propreihin eli erisnimiin. Appellatiivit viittaavat olioihin yleensä (kettu, mursu), ja propreja ovat yksilöllisiin oliohin viittaavat nimet (Vinksu, Mongolia, Tammelan puistokatu)
• diminutiivi on suomen kielessä appellatiivien ja jossakin määrin myös proprien hellittely- tai vähittelymuoto, jota käytetään nykyään enää suhteellisen harvoin, yleensä vain tarkoituksellisen tyylitellyssä tai lastenkielessä tms. Diminutiivimuoto kuvaa jotakin herkempää, vähäisempää yms. kuin normaalimuoto. Suomen kielen pääte on yleensä -nen, mutta se ei sovellu läheskään kaikkiin sanoihin. Lintu — lintunen, tyttö — tyttönen, tähti — tähtönen. "Juodaan olut — mennään olusille." Toinen pääte on -kka: vasa — vasikka, pallo — pallukka. Tai kaksoisdiminutiivi: lapsi — lapsukainen, neito — neitokainen. (Kuitenkin esim. poika — poikanen tarkoittaa aivan eri asiaa.)
• abstraktiset, joita ovat ominaisuuden, toiminnan tai tilan nimet ja joita fyysisinä esineinä ei ole olemassa (kauneus, teko, uni)

ADJEKTIIVIT

Adjektiivit ilmaisevat, millainen esine tai asia on. Sen lisäksi useimpien adjektiivien vertailuasteet ilmaisevat ominaisuuden määrää. Vertailuasteita ovat:

• positiivi (pieni, kaunis, typerä)
• komparatiivi (pienempi, kauniimpi, typerämpi)
• superlatiivi (pienin, kaunein, typerin)

Adjektiiveihin lasketaan myös sanat, jotka ovat pronomineista johdettuja (sellainen, tuollainen, millainen).

NUMERAALIT

Numeraaleja ovat:

• kardinaaliluvut eli perusluvut, jotka ilmaisevat täsmällistä lukumäärää (yksi, kymmenen, sataviisi)
• ordinaaliluvut eli järjestysluvut, jotka ilmaisevat järjestystä (ensimmäinen, kymmenes, sadasviides)

Yhdysnumeraaleissa kaikki osat taipuvat erikseen: viidestuhanneskolmassadaskuudeskymmenesseitsemäs. Pitkissä lukusanoissa sallitaan myös vain viimeisen osan taivutus:viisituhattakolmesataakuusikymmentäseitsemäs. Poikkeuksellisesti taipuvat luvut 11–19: niissä yhdysosan loppu on aina samassa 'toista'-muodossa alkuosan taipuessa eri sijoissa: kuudessatoista, seitsemänneltätoista, kahdeksanteentoista.

Vanhassa suomen kielessä myös lukua 20 suuremmat lukusanat johdettiin samalla tavalla kuin edelleen luvut 11–19: kaksikolmatta, seitsemänteenkuudetta, viidelläkahdeksatta jne. (Myös esim. englannin kielestä löytyy aivan vastaava vanhoillinen ilmiö: twenty-five — five-and-twenty jne.)

PRONOMINIT

Pronominit ovat substantiivien ja adjektiivien sijaisia viitaten aikaisemmin mainittuun tai käyttöhetkellä tajuttavaan olioon. Pronomineja ovat:

• persoonapronominit (minä, sinä, hän, me, te, he)
• demonstratiivipronominit (tämä, tuo, se, nämä, nuo, ne)
• relatiivipronominit (joka, mikä)
• interrogatiivipronominit (kuka, ken, mikä, kumpi)
• indefiniittipronominit (joka, jokin, kukin, kumpikin, eräs, kaikki, moni jne.)
• resiprookkipronominit (toinen toisemme, toinen toisenne, toinen toisensa)
• refleksiivipronomini (itsensä)

VERBIT

Verbit ilmaisevat tekemistä, olemista tai tapahtumista. Verbit taipuvat persoonamuodoissa: istun, hän istuu, on istuttu. Joissakin tehtävissä verbit taipuvat myös sijoissa: istuvalta, istuakseni, istuen. Verbin persoonamuoto ilmoittaa tekijän, tekemisen summittaisen ajankohdan, tekotavan ja tekemisen myönteisyyden tai kielteisyyden (en istu, eivät istune). Aktiivimuotojen lisäksi verbeillä on passiivinen persoonamuoto, ns. yleispersoona: istutaan, on istuttu. Verbien tempuksia eli aikamuotoja on neljä:

PERSOONA	PREESENS	IMPERFEKTI	PERFEKTI	PLUSKVAMPERFEKTI
YKSIKÖN 1.	istun	istuin	olen istunut	olin istunut
YKSIKÖN 2.	istut	istuit	olet istunut	olit istunut
YKSIKÖN 3.	istuu	istui	on istunut	oli istunut
MONIKON 1.	istumme	istuimme	olemme istuneet	olimme istuneet
MONIKON 2.	istutte	istuitte	olette istuneet	olitte istuneet
MONIKON 3.	istuvat	istuivat	ovat istuneet	olivat istuneet

Myös moduksia eli tapaluokkia, joilla varsinaisen tekotavan lisäksi saadaan ilmaistuksi erilaisia sävyjä, on neljä:

PERSOONA	INDIKATIIVI	KONDITIONAALI	POTENTIAALI	IMPERATIIVI
YKSIKÖN 1.	istun	istuisin	istunen	—
YKSIKÖN 2.	istut	istuisit	istunet	istu
YKSIKÖN 3.	istuu	istuisi	istunee	istukoon
MONIKON 1.	istumme	istuisimme	istunemme	istukaamme
MONIKON 2.	istutte	istuisitte	istunette	istukaa
MONIKON 3.	istuvat	istuisivat	istunevat	istukoot

Indikatiivi, verbin 'normaali' käyttötapa, esiintyy kaikissa aikamuodoissa. Konditionaali esiintyy preesensissä ja pluskvamperfektissä (johtuen 'olla'-verbin taivutuksesta). Potentiaalia voi jotenkin käyttää perfektissä korvaamalla 'olla'-verbin verbillä 'lienee': lienen istunut. Joskus myös imperatiivi esiintyy perfektissä: olkoon istunut, olkaa istuneet.

Suoraan käskevän imperatiivin sijasta voidaan käyttää lievempiä muotoja, esim. istupa, istuhan, ja vieläkin lievempiä kehotusmuotoja: istuthan, istuisit (yksikön ja monikon 2. persoonamuodon konditionaalia voidaan käyttää lievänä toiveen ilmauksena).

Verbien nominaalimuodot taipuvat nominien tavoin sijoissa ja niitä käytetään usein nominien tehtävissä:

• partisiipit taipuvat kaikissa sijamuodoissa.
• 1. partisiippi: istuva, vetävä (yks.); istuvat, vetävät (mon.); istuttava, vedettävä (pass.). Tunnus -va, -vä, -vi-; -ttava, ttävä, -tava, tävä. Pidempi muoto on istuakseni, vetääkseni. Tunnus -kse, johon liittyy aina possessivisuffiksi.
• 2. partisiippi: istunut, vetänyt, istunutta, vetänyttä (yks.); istuneet, vetäneet, istuneita, vetäneitä (mon.); istuttu, vedetty, istuttua, vedettyä (pass.). Tunnus -nut, -nyt, -nee-, -nei-; -ttu, -tty, -tu, -ty.
• infinitiivit taipuvat vain muutamissa sijoissa. 1. infinitiivi on ns. verbin perusmuoto, jota käytetään sanakirjojen hakemistoissa. Jos lauseessa on kaksi verbiä, pääverbi on persoonamuodossa ja toinen verbi on 1. infinitiivi: "Poika tahtoo istua tuolissa".
• 1. infinitiivi: istua, vetää. Tunnus -a, -ä, -da, -dä, -ta, -tä.
• 2. infinitiivi: istuessa, vetäessä, istuen, vetäen; istuttaessa, vedettäessä (pass.). Tunnus -e, -de, te.
• 3. infinitiivi: istumassa, vetämässä, istumalla, vetämällä, istumatta, vetämättä, istumasta, vetämästä, istumaan, vetämään, istuman, vetämän, istumaisillani, vetämäisilläni; istuttaman, vedettämän (pass.). Tunnus -ma, -mä.
• 4. infinitiivi: istuminen, vetäminen, istumista, vetämistä. Tunnus -minen, -mis-.

PARTIKKELIT

Partikkelit ovat 'kaikki muut sanat', sanat jotka eivät kuulu mihinkään edellä olevista sanaluokista. Partikkelit ovat taipumattomia tai taipuvat vain muutamissa sijoissa: takaa, ulkona, sisälle. Partikkeliryhmiä on viisi:

• konjunktiot jaetaan rinnastus- ja alistuskonjunktioihin. Edelliset yhdistävät samanarvoisia lauseenjäseniä, jälkimmäiset alkavat alisteisen sivulauseen. Rinnastuskonjunktioita ovat mm.ja, sekä, jopa, eli, tai, mutta, sillä, näet, nimittäin. Alistuskonjunktioita ovat mm. että, jotta, koska, kun, vaikka, ennen kuin.
• adverbit ilmaisevat aikaa, paikkaa, tapaa, syytä, määrää jne. Esim. tänään, kohta, ulkona, täällä, varovasti, huonosti, tahallaan, huvikseni, paljon, niukasti. Adjektiiveista muodostetaan adverbejä 'sti'- tai 'in'-päätteen avulla: hyvä — hyvin, huono — huonosti. Jotkut adverbit myös taipuvat adjektiivien vertailuasteissa: hyvin, paremmin, parhaimmin; etäällä, etäämpänä, etäimpänä. (Jotkut harvat sanat taipuvat ns. adverbisijoissa, kts. sijamuodot.)
• postpositiot ja prepositiot ilmaisevat nominin kanssa aikaa, paikkaa, tapaa, keinoa, syytä — asioita, joita adverbit ilmaisevat yksinään. Esim. tulen iltauutisten jälkeen, villakoira piileksii sängyn alla, Vinksu loikki tien yli (tai prepositiona: Vinksu loikki yli tien).
• interjektiot ovat välittömiä huudahduksia tms. Esim. hei, oi, ohhoh, jassoo.
• liitepartikkelit: -kin, -kaan, -pa, -han, -ko. Esim. kirjassakin, koneessakaan, minussapa, taivaallahan, lautasellako.

SIJAMUODOT    

Nominit — substantiivit, adjektiivit, numeraalit ja pronominit — taipuvat sijamuodoissa, joita suomen kielessä on 15. Sijamuodon ilmaisee sanan lopussa oleva pääte: pullo, pullossa, pullolta, pulloksi. Suomen kieli on hyvin agglutinatiivinen kieli, eli sijapäätteiden lisäksi sanoihin voi liittää paljon muutakin: possessiivisuffiksin eli omistusliitteen ja liitepartikkeleita (jotka tulevat aina possessiivisuffiksin jälkeen): huoneessani, huoneeksenne, huoneessanipa, huoneeksesiko, huoneeltammekinhan. Käyttäen sijamuotoa, possessiivisuffiksia ja liitepartikkeleita minkä tahansa suomen kielen sanan voi venyttää naurettavan pitkäksi ja oikeastaan käsittämättömäksi: "Ymmärtämättömyydettämmekinköhän me taivutamme sanoja näin?"

SIJA	YKSIKKÖ	MONIKKO	SELITYS
Nominatiivi (nimentö)	tämä suuri jalka	nämä suuret jalat	kuka, mikä, kutka, mitkä (subst.); millainen, millaiset (adj.); kuinka monta, kuinka mones (num.)
Partitiivi (osanto)	tätä suurta jalkaa	näitä suuria jalkoja	ketä, mitä, keitä (subst.); millaista, millaisia (adj.); kuinka monia, kuinka monetta (num.); ilmoittaa akkusatiivin lailla transitiiviverbin toiminnan (osittaisen) kohteen
Genetiivi (omanto)	tämän suuren jalan	näiden suurten jalkojen	kenen, minkä, keiden; genetiivillä on suomen kielessä myös monia muita kuin omistukseen liittyviä tehtäviä
Akkusatiivi (kohdanto)	tämä suuri jalka/ tämän suuren jalan	nämä suuret jalat	ilmoittaa transitiiviverbin toiminnan kohteen (yks. nominatiivi- tai genetiivipääte, mon. nominatiivipääte)
OLOSIJAT
Essiivi (olento)	tänä suurena jalkana	näinä suurina jalkoina	minä, millaisena, milloin; korvaa usein kun- tai jos-sivulauseen
Inessiivi * (sisäolento)	tässä suuressa jalassa	näissä suurissa jaloissa	missä, milloin
Adessiivi ** (ulko-olento)	tällä suurella jalalla	näillä suurilla jaloilla	millä, missä, kenellä, milloin, millä keinoin. Instrumentaali korvautuu adessivilla: 'kirjoitan kirjeen kynällä'. Myös Suomen kielestä puuttuva omistusverbi korvautuu adessivilla: 'Minulla on kirjoja'.
Abessiivi (vajanto)	— suuretta jalatta	— suuritta jaloitta	mitä ilman, mitä paitsi
EROSIJAT
Elatiivi * (sisäeronto)	tästä suuresta jalasta	näistä suurista jaloista	mistä, milloin, mistä syystä
Ablatiivi ** (ulkoeronto)	tältä suurelta jalalta	näiltä suurilta jaloilta	mistä, keneltä, milloin, mistä syystä
TULOSIJAT
Illatiivi * (sisätulento)	tähän suureen jalkaan	näihin suuriin jalkoihin	mihin, minne, mihin mennessä
Allatiivi ** (ulkotulento)	tälle suurelle jalalle	näille suurille jaloille	minne, kenelle, mitä varten. Datiivi korvautuu allatiivilla: 'annan luun koiralle'
Translatiivi (tulento)	täksi suureksi jalaksi	näiksi suuriksi jaloiksi	minne, mihin mennessä, millaiseksi, mitä varten
Komitatiivi (keinonto)	— — —	näine suurine jalkoineen	kenen tai minkä kanssa
Instruktiivi (seuranto)	— — jalan	— suurin jaloin	miten, millä tavoin

* sisäpaikallissija (ilmaisee alunperin kolmiulotteisen kappaleen sisällä olemista tai kiinteää yhteyttä)
** ulkopaikallissija (ilmaisee alunperin päällä, ulkopinnalla tai lähistöllä olemista)

Suomi on sijamuodoiltaan rikas kieli — vain unkarissa on enemmän sijamuotoja. Sijamuotoja on olemassa kuitenkin lukuisia muitakin kuin edellä mainitut 15 (esim. datiivi, instrumentaali, komitatiivi, lokatiivi, ergatiivi, absolutiivi jne.). Suomen kielessä tällaiset sijamuodot — ja monet muut kielestämme 'puuttuvat' asiat — korvautuvat yleensä ulkopaikallissijoilla: esim.instrumentaali korvautuu adessivilla: 'pyyhin pöytää harjalla', tai saksasta ja latinasta tuttu datiivi korvautuu allatiivilla: 'annoin lahjan siskolle'.

ASTEVAIHTELU

Astevaihtelu on ilmiö, josta sopii puhua tässä yhteydessä, koska se syntyy taivutettaessa sanoja eri sijamuodoissa. Klusiilit eli p-, t- ja k-konsonantit — ja lainasanoissa b-, d- ja g-konsonantit — muuttuvat usein toisiksi sanaa taivutettaessa: kestovaihtelussa kaksoisklusiili eli geminaatta korvautuu yhdellä tai harvemmin toisin päin yksi konsonantti kahdella (tuppi — tupin, katto — katon, kukka — kukan, hake — hakkeen), ja laatuvaihtelussa klusiili korvautuu toisella (rauta — raudan, suku — suvun, tapa — tavan). Lainasanat ja usein myös erisnimet ovat yleensä astevaihtelun ulkopuolella: sukunimi Lonka — Lonkan, Zappa — Zappan. Mutta kuitenkin esim. Satu — Sadun, Mikko — Mikon jne.

Konsonantit voivat myös assimiloitua toistensa kanssa: esim. kulta — kullan, kerta — kerran, kampa — kamman. Tähän ilmiöön liittyy myös ng-äänne, joka suomen kielessä on itsenäinen foneemi: kenkä — kengän. Edelleen esim. sellaiset muodot kuin poika — pojan ja aika — ajan ovat alunperin syntyneet astevaihtelusta, josta kuitenkin konsonantti k on kadonnut: poian, aian. Konsonantti j on sittemmin tullut kahden vokaalin väliin, ja vokaali i on pudonnut pois.

Astevaihtelu ulottuu sekä nomineihin että verbeihin ja on hankala asia kieltä opiskelevalle: yksiselitteistä säännöstöä on mahdoton antaa, ja sanojen taivutus on opittava käytännössä tapauskohtaisesti. Vrt. esim. luku — luvun ja haku — haun. Astevaihtelua vastaavia epäsäännöllisyyksiä on suomen kielessä paljon muitakin, esim. pappi — papin ja Lappi — Lapin, muttasappi — sapen. Ja vuorenhuippu laki — laen, mutta sääntö laki — lain. Astevaihtelu vaikeuttaa kielen oppimista huomattavasti, eikä siitä edes ole mitään hyötyä.

ADVERBISIJAT

Sijamuotoja on muitakin kuin suomen kielen perinteiset sijat. Ns. adverbisijojen käyttö rajoittuu pieneen joukkoon sanoja, jotka tavallisesti eivät saa attribuutteja ja joita käytetään useimmiten vain yksikössä: niitä pidetään usein adverbeinä.

Superessiivi ilmaisee tietyssä paikassa olemista. Pääte yksikössä -alla/-ällä. Monikkomuotoja ei käytetä. Superessiivin käyttö rajoittuu pieneen joukkoon pronomineja. Täällä, siellä, muualla, kaikkialla.

Delatiivi ilmaisee liikettä jostakin pois. Pääte yksikössä -alta/-ältä. Monikkomuotoja ei käytetä. Delatiivin käyttö rajoittuu pieneen joukkoon pronomineja. Täältä, tuolta, toisaalta, moniaalta.

Sublatiivi ilmaisee liikettä jonnekin. Pääte yksikössä -alle tai -nne. Monikkomuotoja ei käytetä. Sublatiivin käyttö rajoittuu pieneen joukkoon pronomineja. Minne, jonne, tänne, sinne, kaikkialle.

Latiivi ilmaisee liikettä jonnekin. Pääte yksikössä -s tai -. Monikkomuotoja ei käytetä. Latiivin käyttö rajoittuu pieneen joukkoon adverbivartaloita ja komparatiivimuotoja. Alas, ylös, taa, lähemmäs, edemmäs, rannemmas.

Temporaali ilmaisee ajankohtaa. Pääte yksikössä -lloin/-llöin. Monikkomuotoja ei käytetä. Temporaalin käyttö rajoittuu pieneen joukkoon pronomineja. Milloin, jolloin, tällöin, silloin, muulloin.

Kausatiivi ilmaisee tapaa, ehtoa tms. Pääte -ten sekä yksikössä että monikossa. Kausatiivin käyttö rajoittuu pieneen joukkoon pronomineja, adjektiiveja ja niiden superlatiivimuotoja. Joten, siten, täten, miten, kuten, jotenkin, kuitenkin, vähiten, useimmiten.

Multiplikatiivi ilmaisee erityisesti kirosanoissa suurta määrää tai toiminnan tehoa, adjektiivien kanssa toiminnan tapaa ja pronominien sekä numeraalien kanssa toiminnan suorituskertojen lukumäärää. Pääte yksikössä -sti. Monikkomuotoja ei käytetä. Multiplikatiivin käyttö rajoittuu pieneen joukkoon substantiiveja (erityisesti kirosanoja), pronomineja ja yksiosaisia numeraaleja. Lisäksi multiplikatiivissa taipuvat kaikki adjektiivit. Pirusti, vitusti, rutosti, leikisti, kauniisti, monesti, tuhannesti.

Distributiivi ilmaisee tekemisen tai olemisen tapaa. Pääte -ttain/-ttäin sekä yksikössä että monikossa. Yksikkömuotoja käytetään hyvin harvoin. Distributiivin käyttö rajoittuu pieneen joukkoon substantiiveja, adjektiiveja ja numeraaleja. Paikoittain, ranskalaisittain, yksittäin, ryhmittäin.

Temporaalinen distributiivi ilmaisee alkuperää tai toistuvaa ajankohtaa. Pääte monikossa -sin. Yksikkömuotoja ei käytetä. Temporaalisen distributiivin käyttö rajoittuu pieneen joukkoon substantiiveja ja adverbivartaloita. Lauantaisin, pyhisin, kesäisin, lähtöisin, syntyisin, sekaisin, jalkaisin.

Prolatiivi ilmaisee väylää, jota pitkin kuljetaan tai kuljetetaan. Pääte -tse sekä yksikössä että monikossa. Yksikkömuotoja käytetään harvoin. Prolatiivin käyttö rajoittuu pieneen määrään substantiiveja ja adverbivartaloita. Kirjeitse, maitse, vesitse, lävitse, ylitse.

Situatiivi ilmaisee esineiden sijaintia toisiinsa nähden. Pääte yksikössä -kkain/-kkäin. Monikkomuotoja ei käytetä. Situatiivin käyttö rajoittuu pieneen määrään substantiiveja ja adverbivartaloita. Nokakkain, vastakkain, päällekkäin, vierekkäin.

Oppositiivi ilmaisee tapaa, jolla kaksi esineet ovat vastakkain. Pääte yksikössä -tusten/-tysten. Monikkomuotoja ei käytetä. Oppositiivin käyttö rajoittuu pieneen määrään substantiiveja ja adverbivartaloita. Kasvotusten, vastatusten, vieretysten.

LAUSE    

Lause on joukko sanoja, jotka ovat kieliopillisessa suhteessa toisiinsa: ne muodostavat yhdessä ajatuksellisen kokonaisuuden. Lause ilmaisee tosiseikan maailmasta.

On huomattava, että esim. kysymyslause siinä kuin muutkin lauseet ilmaisee 'tosiseikan maailmasta': esim. lause Rakastatko minua? ilmaisee tosiseikan: Minä kysyn (ja vaadin tietää), rakastatko minua. Useat keskustelulauseet ovat tällaisia: ne liittyvät puhujaan ja kohteeseen, jolle puhutaan. Ehtolause Jos rakastat minua, huomenna Bellatrix-niminen tähti Orionin tähtikuviossa räjähtää supernovaksi ilmaisee (toden tai epätoden) säännön, joka on olemassa jos ei muualla niin ainakin lauseen esittäjän sisäisessä maailmassa. Ja niin edelleen. Jokainen lause paljastuu eksistenssilauseeksi. Jokainen lause ilmaisee tosiseikan maailmasta — ja tämä käynee eräästä lauseen pätevästä määritelmästä.

PÄÄLAUSE

Kirjoituksessa kieli jaksotetaan virkkeiksi: virke alkaa isolla kirjaimella ja päättyy pisteeseen, huuto- tai kysymysmerkkiin. Virke muodostuu yhdestä tai useammasta lauseesta, ja lauseita on virkkeessä yhtä monta kuin on verbin persoonamuotoja. Yhden lauseen virkkeessä on oltava ajatuskokonaisuus, jolla on merkitys sellaisenaan ja jossa yleensä esitetään virkkeen oleellisin asia. Tällainen lause on päälause. Päälauseet voidaan jakaa seuraaviin tyyppeihin:

• väitös- eli toteamuslause: "Taivas on sininen."
• huudahduslause: "Oletpa tänään hölmömpi kuin tavallisesti!"
• toivomuslause: "Tulisipa Vinksu onnellisemmaksi."
• käskylause: "Syö lautasesi tyhjäksi."
• kysymyslause: "Menetkö hautajaisiin huomenna?"

SIVULAUSE

Sivulause täydentää päälausetta, jotakin sen sanaa tai toista sivulausetta ja on päälauseelle alisteinen. Keskenään sivulauseet voivat olla samanarvoisia tai toinen voi hallita toista. Sivulauseen alussa on sana tai liite, joka paljastaa sen sivulauseeksi. Näiden sanojen ja liitteiden perusteella sivulauseet jaetaan seuraavasti:

• Relatiivinen sivulause alkaa relatiivipronominilla joka, mikä, jonne, minne, josta, mistä, jolloin, jollainen jne. Relatiivinen sivulause on usein toisen lauseen keskellä, koska se seuraa välittömästi sanaa, jonka tilalla sitä on käytetty. "Juoma, jota inhoan, on bourbon."
• Konjunktiolause alkaa partikkeleihin kuuluvalla alistuskonjunktiolla, esim. että, jotta, koska, kun, jos, vaikka. Konjunktiolause vastaa hallitsevan lauseen verbillä tai koko lauseella tehtyyn kysymykseen. "Odotin puoleen päivään saakka, että tulisit." (Mitä odotin?) Konjunktiolause voi olla hallitsevan lauseen edellä tai jäljessä.
• Epäsuora kysymyslause alkaa kysyvällä pronominilla, kysyvällä -ko, -kö -liitteellä tai muulla kysyvällä sanalla: kuka, missä, mistä, miten, milloin jne. "Paljasta, kuka hakkeroi tietokonettani." "En tiedä, pelaako Brasilia tänään." Jos päälause on kysyvä, vain silloin virkkeen loppuun tulee kysymysmerkki.

LAUSEENVASTIKE

Nominaalimuodon yhteyteen kätkeytyy usein lause. "Juotuaan putelin äijä humaltui." (Äijä humaltui, kun oli juonut putelin.) Tällaisia lauseen lyhentymiä kutsutaan lauseenvastikkeiksi. Lauseenvastike voi kuulua joko pää- tai sivulauseeseen. Vain osan sivulauseista voi lyhentää: etenkin jos lauseessa on kieltosana (joka kuuluu verbiin) on lausetta vaikea lyhentää sanoja muuttamatta.

• Objektina olevaa että-lausetta vastaa partisiippirakenteinen sivulause. "Haudankaivaja totesi kuopan täyttyneen." (Haudankaivaja totesi, että kuoppa oli täyttynyt.) Predikaatti on korvattu partisiippirakenteella: täyttyneen. Tästä nimitys partisiippirakenne.
• Alistuskonjunktiolla alkavat sivulauseet voidaan usein korvata adverbiaalilla.
• Temporaalirakenne on aikaa ilmoittavan kun-lauseen vastike. "Katsellessani sinua minua alkaa etoa." (Kun katselen sinua, minua alkaa etoa.) Jos sivulauseen tapahtuma-aika on sama kuin hallitsevan lauseen, predikaattia vastaa II infinitiivi (katsellessani). "Nukuttuani jaksan taas herätä." (Jaksan taas herätä, kun olen nukkunut.) Jos sivulauseen tapahtuma-aika on aikaisempi kuin hallitsevan lauseen, predikaattia vastaa II partisiippi (nukuttuani).
• Finaalirakenne on tarkoitusta ilmaisevan että- ja jotta-lauseen vastike. "Haluan käyttää kyynärpäitä edetäkseni urallani." Sivulauseen predikaattia vastaa infinitiivi; subjekti, joka on sama kuin hallitsevassa lauseessa, korvautuu possessiivisuffiksilla. (Possesiivisuffiksista johtuen passiivista tarkoitusta ilmaisevaa että- tai jotta-lausetta ei voi muuntaa finaalirakenteeksi.)

LAUSEENJÄSENNYS    

Lauseenjäsennys on virkkeen lauseiden, lauseenosien ja sanojen välisten loogisten suhteiden analyysiä.

SUBJEKTI, PREDIKAATTI JA OBJEKTI

Kielen tehtävä on viestiä, mitä tapahtuu ja/tai tehdään. Maailmassa ja kielessä on olemassa (1) se joka tekee, ja on olemassa (2) se mitä tehdään (ja on olemassa (3) se jolle tehdään). Lauseenjäsennyksessä näitä kutsutaan (1) subjektiksi ja (2) predikaatiksi (ja (3) objektiksi). Lauseen perusmuoto — ydinlause — on subjekti-predikaattirakenne, mutta käytännössä objekti on yhtä oleellinen. Jokainen näistä kolmesta voi sisältää vaikka kuinka paljon tarkempia määrittelyjä, adjektiiveja, attribuutteja, adverbejä jne., mutta eksistenssilauseen perusrakenne on aina sama:

Vinksu perkaa (kampelaa)
sub.   pred.  (obj.)

Subjekti ilmoittaa tekijän, predikaatti ilmoittaa mitä tehdään, objekti ilmoittaa tekemisen kohteen. Objektin sijat ovat aina akkusatiivi tai partitiivi: partitiivi merkitsee usein tekemisen keskeneräisyyttä tai tekemisen suuntautumista vain osaan kokonaisuutta. (Vertaa lauseita "Vinksu perkaa kampelaa" ja "Vinksu perkaa kampelan".) Myös kielteinen muoto vaatii partitiivin.

Objektiton lause 'Vinksu perkaa' on älytön, kun ei sanota mitä Vinksu perkaa, mutta lause on silti kieliopillisesti mielekäs: Vinksu perkaa jotakin. 'Perata' monen muun verbin tavoin on kuitenkin verbi, joka kaipaa seurakseen toiminnan kohteen: Vinksu perkaa kampelaa. Tällaisia objektia kaipaavia verbejä kutsutaan transitiiviverbeiksi. Objektia kaipaamattomat verbit ovatintransitiiviverbejä. Monet verbit voivat olla molempia asiayhteydestä riippuen. Jotkut verbit ovat transitiivisia jo sellaisenaan: 'peseytyä'= 'pestä itsensä', 'pukeutua'='pukea itsensä'.

Subjektina voi olla nominin lisäksi myös verbin nominaalimuoto tai sivulause. "On tylsää odottaa sinua." "Oli mukavaa, että tulit ajoissa." "On järkevää raitistua." Jos sivulause on subjektina, on hallitsevan lauseen predikaatti aina yksikön 3. persoonassa ('oli mukavaa').

Lukusanat, jotkut pronominit ja ryhmäsanat (kollektiivisanat) ovat yksikössä, vaikka ne tarkoittavat useampaa kuin yhtä. Myös predikaatti on niiden mukaan yksikössä. "Vinksua ihaili viisi naista." "Jokainen tajuaa sen."

Usein subjekti sisältyy jo verbin persoonamuotoon: 'tulet huomenna', 'poimimme mustikat'.

PASSIIVI

Lause, jossa on yleispersoona, on suomen kielessä subjektiton. Tullaan, jos ehditään. Joskus yksikön 3. persoonan muotoja käytetään yleispersoonan tapaan, jolloin subjektia ei mainita (ja subjektiksi voisi ajatella pronominin 'jokainen'). Sen tietää, mikä Vinksu on miehiään. Täällä viihtyy. Tätä kutsutaan myös nollapersoonaksi. Myös luonnonilmiöitä, aistimuksia tms. kuvattaessa jätetään usein subjekti pois. Huomenna pakastaa. Minua oksettaa. Hammasta särkee.

Ns. kaksoispassiivi (eli passiivikongruenssi) on tavallaan virhe, mutta etenkin puhekielessä yleisesti käytössä. Se esiintyy etenkin kielteisessä konditionaalisessa pluskvamperfektissä. Passiivin tunnus sisältyy verbin liittomuodon kahteen osaan: ollaan eletty, ei oltu huomattu (vs. on eletty, ei ollut huomattu).

PREDIKATIIVI

Lausetta, jossa predikaattina on 'olla'-verbi (tai jokin sen vastine, esim. 'lienee'), kutsutaan predikatiivilauseeksi. 'Olla'-verbin persoonamuoto ei yleensä vielä merkitse mitään. Tarvitaan lauseen laajentamista, esim. "Meitä on monta." "Koirat ovat haukkuvia." "Ruoka lienee kypsää." "Tämä kotisivu on Vinksun." "Ole valmis!"

Tämä subjektin ja predikaatin ohella esiintyvä lauseenjäsen on predikatiivi (lyh. pred:vi), jonka sijat ovat nominatiivi, genetiivi ja partitiivi. Se ilmoittaa yhdessä olla-verbin kanssa kuka, mikä, millainen, mitä, millaista tai kenen subjekti on. Kysymyslauseessa sanajärjestys vaihtuu: "Ovatko he kiukkuisia?" "Onko se muka sellaista?" Myös subjektiton lause on mahdollinen: "Täällä onhauskaa."

Kampela on    teini-ikäinen
sub.    pred. pred:vi

'Olla'-verbin merkitys on toisinaan mitätön ja verbin voi jättää pois: "Sama se." "Hyvä jos tulet." "Ei hätää." "Oma maa mansikka." "Puhumatta paras."

ADVERBIAALI

Adverbiaali on jokainen verbin määrite, joka ei ole objekti. Adverbiaali vastaa esimerkiksi kysymyksiin miksi, mitä tai ketä varten, miten, milloin ja missä jotakin tehdään. Joissakin muissa kielissä adverbiaalin sijalla on joissakin tapauksissa epäsuora objekti (esim. alla olevan esimerkkilauseen 'sinulle', jolle kalaa perataan). Adverbiaali kertoo, miten jotakin tehdään. Kun objektin voivat saada vain transitiiviverbit, adverbiaali liittyy mihin tahansa verbiin. "Vinksu juoksi ensimmäisenä maaliin." Tai:

Vinksu perkaa nopeasti kampelaa sinulle keskiyöllä kellarissa muuten vain
sub.   pred.  adv.     obj.     adv.    adv.       adv.       —— adv. ——

Adverbiaali on myös adjunkti, jos lause on kieliopillisesti mielekäs eikä sen merkitys vääristy, vaikka ko. adverbiaali jätetään lauseesta pois. Adjunkti tuo lauseeseen lisäinformaatiota. Kaikki adjunktit ovat adverbiaaleja, mutta kaikki adverbiaalit eivät ole adjunkteja. Esimerkiksi lauseessa "Tänään hän tuskin jaksaa saapua" sana tuskin on adverbiaali, mutta ei adjunkti.

ATTRIBUUTTI

Attribuutti on substantiivin välitön määrite. "Komea Vinksu viehättää kauniita naisia." "Tänä paivänä olen onnellinen." "Tarkastele tuota kummallisesti onnahtelevaa äijää."

Uupunut Vinksu perkaa nopeasti Elviksen maukasta kampelaa keskiyöllä
attr.   sub.   pred.  adv.     attr.    attr.    obj.     adv.

Attribuuttina voi esiintyä:

• Adjektiiviattribuutti. (Edellisessä esimerkissä uupunut ja maukasta.) Adjektiiviattribuutti voi olla adjektiivi (uusia, suuren, pientä), pronomini (tänä, tuolle), numeraali (kolmessa) tai verbin partisiippi- tai infinitiivimuoto (katsovaa, harrastama).
• Sivulause. "Hirviö, joka tuli kallion takaa, kuolasi kamalasti." Sivulauseen voi usein muuntaa lyhyempään muotoon lauseenvastikkeeksi: "Kallion takaa tuleva hirviö..." Tällöin sivulauseen predikaatti (tuli) on nominaalimuotoisena adjektiiviattribuuttina (tuleva). Usein esiintyy ns. agenttirakenne: "Vinksun laulama biisi on hilpeä." "Hotkimasi ruoka oli epäterveellistä." Sivulauseen subjektia vastaa genetiivissä oleva agentti (Vinksun) tai possessivisuffiksi (hotkimasi), ja predikaattina on tavallisesti III infinitiivin kaltainen kaikissa sijoissa taipuva agenttipartisiippi (laulama, hotkimasi). (Agenttirakenne voi esiintyä muussakin tehtävässä kuin adjektiiviattribuuttina.)
• Substantiiviattribuutti (eli appositioattribuutti). "Tampereella, maamme fiksuimmassa kaupungissa, sijaitsee Näsinneula." "Firman päälliköllä Vinksulla on tänään kiirettä." Kursivoidut sanat ovat substantiiviattribuutteja. Ne ilmoittavat samaa asiaa kuin pääsanakin.
• Sija-attribuutti (eli genetiiviattribuutti). (Edellisessä esimerkissä Elviksen.) "Sekarotuinen koira on alituisesti Vinksun jaloissa." "Maailmankaikkeuden tutkiminen on mielenkiintoista." Sija-attribuutti on taivutukseltaan riippumaton pääsanasta.

Sivulause ja lauseenvastike ovat kokonaisina jokin lauseenjäsen, ja ne voidaan puolestaan sana sanalta jäsentää. Lauseenvastikkeessa vain ei ole normaalimuotoista subjektia eikä predikaattia: niiden edustajia kutsutaan subjektiosaksi ja predikaattiosaksi. Muut lauseenjäsenet liittyvät niihin kuin normaaliin subjektiin ja predikaattiin. Subjektiosa on lauseenvastikkeessa erikseen mainittuna, jos sen tekijä on eri kuin hallitsevan lauseen: "Kerroit koirasi karanneen." Jos lauseenvastikkeen tekijä on sama kuin hallitsevan lauseen, subjektiosa esiintyy verbiin liittyvänä possessiivisuffiksina: "Uskotko saapuvasi ajoissa?"

Vinksu perkaa nopeasti maukasta kampelaa, joka lienee teini-ikäinen
sub.   pred.  adv.     attr.    obj.      sub. pred.  pred:vi.
                                          ———— attr. ————

OIKEINKIRJOITUS    

Toisin kuin puhuttaessa kirjoitettaessa luodaan pysyvää kieltä. Emme tiedä, ketkä tulevaisuudessa kirjoittamaamme lukevat: kaikkien suomen kieltä käyttävien pitäisi pystyä ymmärtämään mitä olemme kirjoittaneet (ainakin jos haluamme tulla ymmärretyiksi). On siis noudatettava kaikkien tiedossa olevia sopimuksia: kirjoituksen oikeinkirjoituskäytännön on oltava yhdenmukainen kaikissa tilanteissa.

Oikeinkirjoituksesta on olemassa varsin tarkka ohjeisto, mutta oikeinkirjoitusohjeet eivät saa olla kahle: usein esim. kaunokirjallisuudessa sääntöjä rikotaan aivan tahallisesti (vrt. riitasointujen ja ei-musiikillisten tehokeinojen käyttö musiikissa). Oikeinkirjoitussäännöistä voi mielekkäästi kuitenkin poiketa vasta, kun ne jo hallitsee. (Mutta myös päinvastoin: säännöt todella hallitsee vasta, kun osaa niitä harkitusti ja lahjakkaasti rikkoa.)

PISTE, HUUTO- JA KYSYMYSMERKKI

Pisteellä on ainakin neljänlaisia tehtäviä:

• lopettaa ilmoitusvirkkeen tai miedontuntuisen kehotuksen: "Tänään on heinäkuinen perjantai." "Muista ostaa vehnäjauhoja."
• osoittaa, että sana on lyhennetty lopusta: esim., huom., jne.
• arabialaisen numeron jäljessä osoittaa numeron tarkoittavan järjestyslukua: 24. = kahdeskymmenesneljäs
• kolme pistettä (joita toisinaan kutsutaan ellipsiksi) virkkeen lopussa (tai alussa) merkitsee jatkon (tai alun) tuttuutta tai tarpeettomuutta, ajatuksen katkonaisuutta, epävarmuutta tms. "Vihaan sinua, koska... en oikeastaan tiedä miksi." "Rajansa kaikella..." "Olisi kyllä syytä..." Luonnontieteellisissä ja teknisissä teksteissä kolmea pistettä käytetään erottamaan raja-arvoja toisistaan, esim. −10...+10 °C.

Pistettä ei käytetä otsikon, päiväyksen eikä allekirjoituksen jäljessä.

Huutomerkki päättää selvän käskyn tai vahvan tunnelatauksen sisältämän virkkeen ("Painu helvettiin!"). Huutomerkillä voidaan myös painottaa esiin tullutta yllättävää asiaa. Tällöin huutomerkki voi olla suluissa painotettavan sanan tai sanaryhmän jäljessä: "Ymmärrän kaiken... siis vähänpä ymmärrän!" "Jo puolivälissä marraskuuta (!) aloimme paistaa kinkkua."

Liikaa käytettynä huutomerkki menettää merkityksensä (vrt. mainoslauseet tms.: "Britney saa toisen lapsen!" "Ota viisi — maksa kolmesta!"). Oikein käytettynä huutomerkkiä käytetään suhteellisen harvoin.

Kysymysmerkki lopettaa suoran kysymyksen ("Ookkona Oulusta?"). Kysymysmerkkiä käytetään vain sellaisen virkkeen lopussa, jonka päälause on kysyvä: "Tiedätkö, onko Vinksu komea?", vrt. "En tiedä, onko Vinksu komea". Kysymysmerkillä voi lisäksi liittää ajatukseen kysymyksen, jota ajatus sellaisenaan ei sisällä: "Schumacher paalulle tänään?", "Agricola — Suomen kielen isä?".

PILKKU

Pilkku on ns. kieliopillinen välimerkki: pilkulla erotetaan toisistaan tietyt kieliopilliset jaksot huolimatta puherytmistä ja puheen taukopaikoista. Pilkutus hahmottaa tekstin virkkeiksi, lauseiksi ja lauseenosiksi. Etenkin asiatekstissä on pilkun käytössä syytä noudattaa yhtenäisiä ohjeita; kaunokirjallisuus taas jäljittelee usein puhekieltä.

Pilkku lauseiden välissä:

• pilkulla erotetaan virkkeen lauseet toisistaan. Jos lause on toisen sisällä, pilkku kirjoitetaan molemmin puolin lausetta. Tämä sääntö on tärkeä. (Vrt. "Autohurjastelija näki, että ydinfyysikko meni töihin, ja kiihdytti hiukkasen" ja "Autohurjastelija näki, että ydinfyysikko meni töihin ja kiihdytti hiukkasen".)
• pilkun voi kuitenkin jättää pois kahden lauseen välistä, jos lauseet ovat hyvin lyhyet ja niitä yhdistää konjunktio tai kysymyssana. "Aurinko paistaa ja kiurut laulavat." "Uskotko onko Jumala olemassa?"
• kahden päälauseen välistä pilkku jää pois, jos lauseilla on jokin yhteinen lauseenjäsen (yleensä subjekti). "Ihmiset tekevät raskasta työtä ja vuodattavat suolaista hikeä."
• kahden samanlaisen, rinnastetun sivulauseen välistä pilkku jää pois. "Koska Vinksu on älykäs ja (koska Vinksu) tuntee syvästi, hänestä kasvaa traaginen hahmo."
• pilkulla ei eroteta lauseenvastiketta eikä vaillinaista (predikaatitonta) kuin-lausetta lauseyhteydestään. "Kevään tultua odotamme lumen sulavan." "Hän makasi vuoteellaan kuin lakanoihin liimautuneena."

Pilkku lauseenosien välissä:

• pilkulla erotetaan samanlaiset lauseenjäsenet, ellei niitä yhdistä rinnastuskonjunktio. "Vinksu söi hyvällä ruokahalulla parsaa, selleriä, palsternakkaa ja maa-artisokkaa." "En mene kotiin enkä töihin vaan Huitsin Nevadaan."
• peräkkäiset adjektiiviattribuutit erotetaan toisistaan pilkulla, jos ne ovat samanarvoiset (eli jos niiden väliin voi lisätä ja-konjunktion). Pilkku jää pois, jos edellinen attribuutti määrittää sitä seuraavan ja pääsanan sanaliittoa. "Ostin laadukkaita, edullisia parsakaaleja." "Törmäsin Ladallani korkeaan suomalaiseen mäntyyn." HUOM! Pilkun käyttö tai käyttämättä jättäminen muuttaa usein lauseen merkitystä: "Hän vei vihille kolmannen juopuneen naisen." (Myös edelliset naiset olivat juopuneita.) Vrt. "Hän vei vihille kolmannen, juopuneen naisen." (Edellinen nainen ei ollut juopunut.)
• pääsanan jäljessä oleva, sen mukaisesti taipuva attribuutti erotetaan ympäristöstään pilkuin. "Avaruus, tuo korpimaista tutkimattomin, kiehtoo monia maan matosia."
• puhuttelu- ja huudahdussanat erotetaan ympäristöstään pilkuin. "Armahin Ananias, tuletko kanssani pilkkua nussimaan?" "Oijoi, kastelin kenkäni!" "Katsopas, vaari, pirulauta, tuota hauvaa."
• irralliset, selittävät lisäykset ja välihuomautukset erotetaan ympäristöstään pilkuin. Pilkut voi korvata ajatusviivoin tai sulkeilla: sulkeet erottavat jyrkimmin, pilkut lievimmin. "Etelässä, Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa, on luvassa ajoittaista sadetta." "Vinksu, maailmojen herra, loi Jumalan omaksi kuvakseen."

MUUT VÄLIMERKIT

Kaksoispistettä käytetään:

• suoran esityksen johtolauseen jäljessä, kun lainattu lause seuraa. Kaksoispisteen jälkeen vuorosana alkaa isolla kirjaimella. Hän kertoi: "Istuin iltaa kantakuppilassani, kun..."
• luettelon tai selityksen edellä, kun kaksoispistettä edeltää sana tai ilmaus, joka jaotellaan tai jota selitetään. (Kaksoispisteen voisi korvata selittävä sana: kuten, esimerkiksi, nimittäin.) Selitys alkaa pienellä kirjaimella, paitsi jos se sisältää useita virkkeitä. "Veljeksiä oli seitsemän: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero." "Raparperipiirakan teet seuraavasti: sekoita teelusikallinen leivinjauhetta 3 desilitraan vehnäjauhoja ja..." "Kaupunki on vilkas paikka: liikenne on melkoista, työkoneet käyvät, lapset juoksevat suojatien yli." HUOM! Tässä käytössään kaksoispiste on kätevä: se korvaa jopa useita sanoja ja tiivistää ilmaisua. "Joskus Vinksu oli fiksu: hän kuului Mensaan ja pelasi shakkia hyvin." (Vrt. "... oli fiksu. Se ilmeni siten, että hän kuului...".)
• sana voidaan lyhentää keskeltä. Samoin numeroihin ja merkkeihin voidaan liittää taivutuspäätteitä. N:o = numero, 24:llä = kahdellakymmenelläneljällä, §:ssä = pykälässä jne.

Puolipiste

• erottaa toisistaan virkkeen veroisia jaksoja, jotka asiasisällöltään kuuluvat siinä määrin läheisesti yhteen, että piste tuntuu liian jyrkältä rajalta. Usein puolipisteen paikalle sopii pilkku. "Hän on minulle tuntematon suuruus; muut hänestä kuitenkin puhuvat kaikenlaista."
• ryhmittää luetteloissa yhteen kuuluvia jaksoja. "Monelaista eläinravintoa syödään: nautaa, sikaa, kanaa; kuhaa, lohta ja ahventa."

Ajatusviiva on suomessa normaalisti lyhyempi kuin esim. amerikananglannissa (vrt. '–' ja '—'), ja se

• erottaa lauseen irrallisen, selittävän lisän. Tässä ajatusviivan voi korvata pilkku tai sulkeet. "Eeva – naisista ensimmäinen – söi omenan kuorimatta sitä."
• osoittaa lauseen yllättävän käänteen tai katkeamisen. "Hän ylitti suojatien vihreän palaessa – ja jäi auton alle." "Hän on foobikko – mitä se tarkoittaakin."
• ilmaisee välimatkaa tai -aikaa rajakohtien välillä. Tällöin rajakohdat jäävät taivuttamatta ja ajatusviiva korvaa kirjoituksessa taivutusmuodon. (Puhuttaessa taivutusmuodot kuitenkin lausutaan.) "Hitler reissasi Euroopassa 1939–1945." (Lue: "Hitler reissasi Euroopassa vuodesta 1939 vuoteen 1945.") "Pariisi–Dakar -ralli alkaa huomenna." "Työaika on 9–16."
• toimii luetteloissa ns. ranskalaisena viivana. Tällöin luettelon osien välillä ei ole muita välimerkkejä. Esim. ostoslista:
    – hiivaleipä
    – kananmunia
    – puruluu koiralle
    – maksamakkaraa
• osoittaa usein vuorosanat painetussa tekstissä. Silloin lainausmerkit jäävät pois, ja jokainen vuorosana kirjoitetaan uudelle riville.
    – Mitä meinaat? kysyi Paavo.
    – Meinaan, että nyt mennään lakkoon! Reino jyrisi.
    – Jaa nyt eikä viidestoista päivä?
    – Oitis, perkele!
• kahdella ajatusviivalla osoitetaan lainatussa tekstissä siitä poisjätettyjen osien (sanojen tai pidempien jaksojen) paikkaa. "Maa oli autio ja tyhjä – – ja Jumalan henki liikkui vetten päällä."

Sulkumerkit erottavat tekstistä siihen varsinaisesti kuulumattoman selityksen, tarkennuksen, sivuhuomautuksen jne. [Hakasuluissa kerrotaan myös lainatun tekstin alkuperä.] "J.S. Bachiin (s. Eisenachissa 1785, k. Leipzigissä 1750) huipentui ja päättyi musiikin barokkikausi."

Heittomerkki osoittaa suomalaisissa yhdistämättömissä sanoissa tavurajan, kun kaksi vokaalia joutuu eri tavuissa vierekkäin tai tavuraja muuten hämärtyy. Vaaka, vaa'an; haku, ha'uissa (vrt. hauki, hauissa). Heittomerkillä ilmaistaan myös loppuheittoa (sananloppuisen vokaalin poisjäämistä): jok'ainut. Myös vieraskielisten sanojen taivutusmuodoissa tarvitaan heittomerkki, jos sana päättyy ns. mykkään konsonanttiin (so. sana kirjoitetaan konsonantti- mutta äännetään vokaaliloppuisena) tai jos sanan perusmuodosta voi syntyä epäselvyyttä: "Ludvig XIV kruunattiin Versailles'ssa". (HUOM! Jos nimi päättyy ääntymättömään vokaaliin, käytetään sitä sidevokaalina taivutusmuotoja muovattaessa: Voltaire (lausutaan Voltair), Voltairella.)

Lainausmerkit (sekä koko- että puolilainausmerkit) osoittavat

• niihin suljetun ilmauksen lainaukseksi. Jos lainausmerkkejä tarvitaan sisäkkäin, tulevat puolilainausmerkit kokolainausmerkkien sisään. "Hän sanoi: 'Mittani on täysi!' ja poistui takavasemmalle."
• sanaa tai sanaryhmää käytettävän muussa (usein kritisoivassa, ironisessa tms.) kuin varsinaisessa merkityksessään. "Hänen 'oppineisuutensa' oli asia sinänsä."

Suorassa esityksessä sanatarkka lainausmerkkeihin kirjoitettu kopio toisen esityksestä on vuorosana eli lainattu lause. Vuorosanan yhteydessä oleva ilmoitus, kuka sanoo tms., onjohtolause. Johtolause voi olla vuorosanan edessä, sisällä tai jäljessä. Kun johtolause edeltää vuorosanaa, vuorosana ja johtolause erotetaan toisistaan kaksoispisteellä. Kun johtolause on vuorosanan keskellä tai jäljessä, se erotetaan pilku(i)lla, paitsi jos vuorosana päättyy kysymys- tai huutomerkkiin. Vuorosanan lopettava välimerkki (.!?) on lainauksen sisäpuolella, pilkku ja kaksoispiste lainauksen ulkopuolella. Hän sanoi: "Tee on kohta valmista." "Tee on kohta valmista", hän sanoi. "Tee on", hän sanoi, "kohta valmista." "Onko tee kohta valmista?" hän kysyi.

YHDYSSANAT

Yhdyssana on kahden tai useamman sanan muodostama ilmaus, jolla on oma uusi merkityksensä. Yhdyssanaksi on siis kirjoitettava vain sellainen sanojen liitto, jonka merkitys poikkeaa osien merkityksestä. (Pitkät ilmaukset voi kirjoittaa helpommin hahmotettaviksi sanaliitoiksi, siis erillisiksi sanoiksi.) Yhdyssanan voi tarkistaa sillä, että yhdysosien väliin ei mahdu mitään lisää (ei liitteitä eikä sanoja): elintasomme vs. elimemme taso, poikapuolesi vs. poikasi puoli.

Erityisesti yhdyssanat, joiden alkuosa on perusmuotoinen nomini, on kirjoitettava yhteen: pääkaupunki, palkkaneuvottelu, pilleripurkki. Myös sanaliitto, jonka alkuosa on genetiivimuotoinen, kirjoitetaan yhdyssanaksi, jos sanakokonaisuus on uusi käsite: talonpoika vs. talon poika, koiranilma vs. koiran ilma.

Edelleen genetiivissä oleva demonstratiivi- tai indefiniittipronomini kirjoitetaan yhteen -inen-loppuisen adjektiivin kanssa: tämänkokoinen, monenlainen, tuonpuoleinen. (Vs. sinun näköisesi,tornin korkuinen.)

Ilmaukset, joiden jälkiosa on verbin nominaalimuoto, kirjoitetaan sanaliitoksi, paitsi jos ilmauksella on kuvaannollinen ja vakiintunut erityismerkitys: hämminkiä aiheuttava, edellä mainittu,silmäänpistävä, kaikkivoipa.

Adjektiivilla alkavissa yhdyssanoissa useimmiten myös alkuosa taipuu: pitkäperjantai, pitkänäperjantaina, Isokyrö, Isossakyrössä. Mutta ei aina: Korkeasaari, Korkeasaareen. (Tämä on sääntö, josta lienee poikkeuksia yhtä lailla kuin sääntöä noudattavia sanoja.)

Kahta partikkelia ei kirjoiteta yhteen paitsi jos jälkimmäinen niistä on päin. (Nominin ja päin-sanan liitto kirjoitetaan erikseen.) Niin kuin, sitten kun, varta vasten, ulospäin, kotiin päin.

Postpositio- ja prepositioilmaukset ovat aina sanaliittoja myös pääsanan ollessa pronomini: sen vuoksi, sitä paitsi, sen jälkeen.

YHDYSMERKKI

Yhdysmerkkiä käytetään paitsi tavuviivana myös yhdyssanojen oikeinkirjoituksessa:

• Jos tavuraja yhdysosien rajalla jää muutoin epäselväksi ja aina silloin, kun yhdysosien rajakohdassa molemmin puolin on sama vokaali: noita-akka, linja-auto, tango-ilta (vrt. tangoilta).
• Jos jompikumpi (tai molemmat) yhdyssanan osa on erisnimi: Vinksu-setä, Koillis-Patagonia, Wikipedia-projekti.
• Jos yhdyssanan alkuosa on numero, kirjain tai (etenkin isokirjaiminen) lyhenne: 51-vuotias, %-yksikkö, h-molli, G-duuri, MM-tulos.
• Jos yhdyssanan osat ovat samanarvoisia: Olli-Pekka, marxismi-leninismi, Telia-Sonera.
• Yhdysmerkillä korvataan vierekkäisten yhdyssanojen yhteinen alku- tai loppuosa (kuten juuri edellä): henkilö- ja pakettiautot, atomipaino ja -ydin. Itsenäistä sanaa ei korvata yhdysmerkillä: syksyinen ja tuulinen aamu. Kuitenkin riittää, kun toinen on yhdyssana: keski- ja uusi aika (keskiaika on yhdyssana, uusi aika ei).
• Monet yhdyssanat ovat hankalia. Esim. Iso-Britannia ja Uudet-Hebridit (saarivaltio Vanuatun entinen nimi). Usein myös etuliite taipuu sijamuodoissa: Isossa-Britanniassa, Isolle-Britannialle. Kyseessä ei kielitoimistonkaan mukaan ole kielioppivirhe, mutta yksinkertaisempaa lienee sanoa Iso-Britannialle, Uusi-Hebrideille. Molemmat muodot käyvät.

ISO JA PIENI ALKUKIRJAIN

ISO ALKUKIRJAIN	PIENI ALKUKIRJAIN
Virkkeen alussa, kaksoispisteen jäljessä vuorosanan alussa, monivirkkeisen selityksen alussa.Hän sanoi: "Juon nyt tätä kahvia." Tapahtui seuraavasti: Ukkonen alkoi jylistä. Aurinko piiloutui pilvien taakse. Syksy saapui.	Kaksoispisteen jäljessä yksivirkkeisen selityksen alussa.Kävi kuten ounastelin: alkoi sataa.
Erisnimissä: henkilönnimissä, maantieteellisissä ja taideteosten yms. nimissä. (Maantieteellisissä nimissä kirjoitetaan molemmat osat isolla, kun tarkoitetaan nimenomaan paikallisuutta, muuten alkuosa pienellä.)Alastalon salissa, Uusi testamentti, Etelä-Häme, Lähi-Itä, Väli-Amerikka, muinais-Egypti, teollisuus-Suomi.	Kansojen ja kielten nimissä, maantieteellisistä nimistä johtuneissa sanoissa.tamperelainen, saamen kieli, urdu, pohjalaismurteet.
Laitosten nimissä (vain ensimmäinen sanaliiton sana kirjoitetaan isolla), joisssakin sanaliitosta muodostuvissa maantieteellisissä. nimissäTampereen yliopisto, Atlantin valtameri, Oulun kaupunginkirjasto.	Juhla- ja viikonpäivien, kuukausien ym. nimissä, historian ajanjaksojen ja aatesuuntien nimissä, erilaisissa luokitusnimissä.juhannus, torstai, joulukuu, rokokoo, uusklassismi, kantilaisuus, bordeaux (viinilajina), toinen puunilaissota.

LYHENTEET

Lyhenteet ovat jaettavissa sovinnais- ja tilapäislyhenteisiin. Sovinnaislyhenteet ovat paljon käytettyjä ja vakiintuneita; tilapäislyhenne on enemmän tapauskohtainen ja käytännön tilan tms. sanelema. Itsessään epäselvän tilapäislyhenteen tulee selvitä asiayhteydestään.

Sovinnaislyhenteitä ovat mm.: dl, ha, kk, kpl, mm, mm., os., o.s., tms., yms. jne.

Tapauskohtaisesti sanoja lyhennetään seuraavasti:

• Sana lyhennetään lopusta katkaisten se ennen vokaalia ja niin, että se käsittää enintään puolet sanasta (muuten lyhentämisessä ei juuri ole mieltä). Lyhentämisen merkki on piste (.), mutta mittayksiköiden — ja vain mittayksiköiden — lyhenteistä piste jää pois. Suomalainen suom., kaupunki kaup., olohuone oloh.
• Sanaliitot ja monet yhdyssanat lyhennetään ottamalla niiden osista alkukirjaimet ja lisäämällä loppuun piste. (Epäselvissä tapauksissa piste tulee joka kirjaimen perään.) Asianomainenao. (tai allaoleva ao.), ominaispaino om.p. ja niin edelleen.
• Monet vakiintuneet sanaliitot ja yhdyssanat lyhennetään isoin alkukirjaimin ilman pistettä: Korkein Hallinto-oikeus KHO, Gnu's Not Unix GNU, Ku Klux Klan KKK, Yleisradio YLE. — Isokirjainlyhenteet, jotka lausutaan kirjain kerrallaan (esim. NSDAP) kuitenkin erotetaan kaksoispisteellä taivutuspäätteestään: NSDAP:lle. Jos isokirjainlyhenne lausutaan sanana (esim. YLE), kaksoispistettä ei käytetä: YLElle, YLEstä (ei YLEsta) jne.
• Sana voidaan lyhentää keskeltä niin, että lyhenteessä on alkutavu tai -kirjain ja lopputavu tai -kirjain. Lyhentämisen merkki on kaksoispiste; tavallisimmissa ja yksiselitteisissä tapauksissa kaksoispiste jää pois. Jotkut sanat voidaan myös lyhentää pudottamalla siitä vokaalit/vokaaleja pois. H:ki tai Hki, Tre, klo, p:nä tai pnä, n:o tai nro, kts, rkl.
• Yhdyssanan lyhennetyn alkuosan jäljessä on aina piste ja usein myös yhdysmerkki. Jos yhdysmerkkiä ei ole, osat kirjoitetaan ilman sanaväliä. Dipl.-ins. tai dipl.ins., ev.-lut. (aina yhdysmerkki, koska lyhentämättömässä sanassakin on), adj.-attr. tai adj.attr.

LUKUSANAT

Numeraalit yhdestä kymmeneen ja tasaluvut sata, tuhat ja miljoona (ja isommatkin) kirjoitetaan kirjallisessa esityksessä kirjaimin. Jos ne kuitenkin (kuten yleensä) liittyvät mittaa ilmoittaviin sanoihin tai varsinkin mittayksiköiden lyhenteisiin, ne merkitään numeroin. Pelkkä arabialainen numero tarkoittaa peruslukua; piste numeron perässä osoittaa luvun järjestysluvuksi. Roomalaiset numerot tarkoittavat aina järjestyslukua.

Taivutusmuoto osoitetaan liittämällä se kaksoispisteellä erotettuna heti numeron perään. (Kaksoispisteen jälkeen tulee kaikki se, mitä ei ilmene itse numerosta.) Ammensin soosin kolmelle lautaselle. Tänään on 19. elokuuta. Kuun alusta on kulunut 19 päivää. Kello on nyt 9.30.35. Tänään, elokuun 19:ntenä, kirjoitin tämän. Tänään on VIII:nnen kuun XIX päivä.

On huomattava, että kymmentä suurempien lukusanojen taivutusmuoto lyhennetyssä muodossa muodostetaan lausutun yhdyssanan ensimmäisestä numerosta, siis: 'yhdeksästätoista' = 19:stä (ei 19:sta), tai 'sadassaviidennessäkymmenessäyhdeksännessä' = 159:ssa (ei 159:ssä).

Päiväyksessä ei lyhennettä tarvitse merkitä. Yhdeksäntenätoista elokuuta, 19.8.2006. Päiväyksen voi tietokoneaikanamme kirjoittaa monella tavalla: 19.08.2006, 2006-08-19.

-OTTA- JA -OITTA-JOHTEISET VERBIT

Verbit, joiden johdin on -otta- tai -oitta- (tai -öttä-, -öittä-), ovat hankalia. Kokenutkin kielenkäyttäjä joutuu erikseen miettimään, kumpaa tyyppiä sana on: tuleeko sanaan i vai eikö tule.

i:llisiä ovat verbit, jotka ovat johdettavissa kaksitavuisesta a- tai ä-loppuisesta vartalosta ja kaikki kolmitavuisesta vartalosta johdetut sanat. Aita — aidoittaa, haava — haavoittaa, liika — liioitella, puna — punoittaa, terä — teroittaa, vahinko — vahingoittaa.

i:ttömiä ovat kaksitavuisesta o- tai ö-loppuisesta vartalosta johdetut verbit sekä kaikki kuvailevat sanat. Jos kantasanaa ei voida osoittaa, verbi on i:tön. Arvo — arvottaa, hahmo — hahmottaa, inho — inhottaa. Huomaa esim. kehotus — kehottaa (kehoittaa merkitsisi ehkä 'varustaa keholla').

Jotkut vanhat, arvokas- tai ylätyyliset tms. sanat kirjoitetaan kuitenkin i:llä vastoin edellistä ohjetta. Armo — armoittaa, aivo — aivoitus, into —innoittaa. Jos on olemassa kaksi tasaveroista kantasanaa, tavallisesti verbi kirjoitetaan ilman i:tä.