Sukunimen historiaa

Suomalaisen sukunimen historiaa

Sukunimen luonne Mikä on sukunimen luonne? Sana sukunimi on kansankielessä nuori. Ensimmäinen kirjallinen merkintä siitä on vuodelta 1680, ja vanhoissa sanakirjoissa se esiintyy vastaGananderilla vuonna 1787. Murteissa käytettiin sanoja: liikanimi, huutonimi, lisänimi, kölli tai költti. Sana huutonimi viittaa nimen viralliseen käyttöön: pitäjänkokouksissa tai kinkereillä kutsuttiin esiin eli "huudettiin" vuorollaan kunkin talon tai perheen edustajat. Sanat liikanimi ja lisänimi sisältävät ajatuksen, että nimi on vain toisen nimen lisänä. Ainoa varsinaisesti yksilöivä nimi on etunimi. Professori Eero Kiviniemi onkin nimittänyt sitä kirjassaan "Rakkaan lapsen monet nimet" päänimeksi. On pitkään kiinnostanut kysymys, mistä alkaen suomalaisilla on ollut käytössä sukunimet. On pohdittu ovatko suomalaiset sukunimet pakanuuden aikaisia. On huomattava, että pakanuuden ja kristillisen ajan raja on hyvin häilyvä. Mitään yhtäkkistä voimakasta käännytystyötä tuskin tehtiin, vaan uudet aatteet, käsitykset ja tavat on omaksuttu vähitellen kauppiailta ja muilta tulokkailta viimeistään 1100-luvulta alkaen, jopa aikaisemminkin. Kun historiasta tunnetut ristiretket tehtiin maahamme, oli kansalla lomittain käytössä vanhaa omaperäistä nimistöä, vanhaa germaanista lainanimistöä sekä uudempaa kristillistä nimistöä. Sukunimen käyttöönotosta on muistettava seikka, jonka jo nimistöntutkija A.V. Forsman1891 on sanonut: sukunimet syntyivät, koska niitä tarvittiin. Niillä on ollut oma tehtävänsä, ne eivät kehittyneet sattumalta, vaan niillä kuten muillakin nimiaineksilla on oma tehtävänsä nimisysteemissä. Mitä tiheämpi asutus, sitä suurempi on ollut tarve lisänimien avulla erotella ihmiset toisistaan. Hallinto- ja oikeuslaitos alkoi keskiajalla kirjallistua. Käräjillä alettiin laatia tuomiokirjoja, tehtiin sakkoluetteloita, kymmenysluetteloita ja maakirjoja. Varsinkin yhä uudelleen laaditut veroluettelot edistivät lisänimien säilymistä samoina polvesta toiseen. Oltiin siirtymässä varsinaisiin sukunimiin. Suurinta osaa vanhoista sukunimistämme voidaankin jäljittää ensimmäisiin verokirjoihin 1500-luvulle. Ei ainoastaan verottaja tuntenut tarvetta erottaa suvut toisistaan, vaan oli kansalle itsellekin tärkeää, esimerkiksi oikeus maan perimiseen tai verovapauteen. Omasta suvusta naimisen kieltoja lienee noudatettaessa myös ollut apua sukunimistä. Myös muoti vaikutti muiden lisäksi. Suomi ei ollut keskiajallakaan täysin eristyksissä oleva maankolkka, vaan yhteydet olivat vilkkaat mm. Itämeren eteläpuolelle. Keski-Euroopassa alkoivat sukunimiä ensin käyttää aateliset, joille oli tärkeää osoittaa vapaasukuisuus ja oikeus maaomaisuuteen. Italiasta ja Ranskasta tavataan sukunimiä jo 700-luvulta, Saksasta 1100-luvulta (esim. Kinkel). Aikojen kuluessa on sukunimien käyttö edennyt yläluokista alaspäin, aatelis- tosta oppineistoon ja porvaristoon lopulta talonpoikiin. Keski-Euroopassa, Ruotsissa ja Venäjällä ei talonpoikaisväestöllä ollut sukunimiä vielä 1800-luvullakaan. Tässä onkin yksi syy, miksi suomalaisten on arveltu olleen sukunimien käytössä muita edellä. Suomen alue on ollut pitkään itäisen ja läntisen kulttuurin kohtauspaikka. Tämä kulttuurinen kahtiajakautuminen heijastuu myös nimikäytäntöön. Itäisen valtapiirin alueella, missä Novgorodin ja ortodoksisen kirkon vaikutus ulottui paitsi Karjalan myös Pähkinäsaaren rauhan (1323) rajan yli Savon ytimeen Saimaan länsirannoille Savilahden eli nykyisen Mikkelin tienoille, syntyi maamme ja ehkä koko maailman vanhin tavallisen rahvaan käytössä ollut sukunimijärjestelmä. Tämä tapahtui todennäköisesti jo 1200-luvulla, ja se säilyi vahvana koko Ruotsin vallan ja autonomian ajan lähes koko Savossa ja Karjalassa. Jo ensimmäisistä kirjallisista lähteistä (hajatietoja 1300 ja 1400luvulta, koko väestöstä 1500-luvulta) alkaen esiintyy itäsuomalaisilla länsisuomalaisista poiketen sukunimiä, ja ainakin 1500-luvun puolimaista lähtien ne voidaan genealogisin metodein todistaa vakaasti periytyviksi. Periytyvyys on kuitenkin ollut itäsuomalaiselle nimijärjestelmälle jo syntyperäinen piirre. Meillähän näyttäisi ensimmäisistä lähteistä alkaen olevan muita kuin son loppuisia patronyymejä yksilönimien rinnalla varsin usein nykyisten sukunimien näköinen nenloppuinen lisänimi. Siihen ei ole vaikuttanut suomensukuisten kansojen erityinen sukurakkaus, vaan ratkaisevampaa on ollut yhteiskunnallinen kehitys. Siellä, missä esim. maaorjuus on vallinnut, ei sukunimillä ole ollut hallinnollista eikä taloudellista merkitystä. Savolaisen ekspansion mukana itäiset sukunimet levisivät Pohjois-Karjalaan, Kainuuseen, Hämeen ja Satakunnan pohjoisosiin, osiin Pohjanmaata, Pohjois-Suomea, Inkeriä ja Venäjän Karjalaa. Mihin sukunimet perustuvat? Vanhat sukunimemme ovat vähitellen vakiintuneet erilaisista lisänimistä. Sukunimen perustana voi olla a) talon nimi tai kylän nimi, b) isän nimi, c) liikanimi, d) ammattinimi. Tämän lisäksi on oppineisto ja porvaristo harkiten ottanut 1600-ja 1700-luvulta lähtien vierasmallisia ja -kielisiä nimiä, jotka usein perustuivat kotipaikan nimeen, mutta saattoivat olla myös aivan sattumanvaraisesti valittuja. Samojen mallien mukaan nimiä ottivat myös käsityöläiset. Erikoisryhmänä olivat sotilasnimet, jotka ovat lisänneet supisuomalaisen rahvaan vieraskielistä sukunimistöä. Koko sukunimistöstämme on 27 % vieraskielisiä. Huomattava osa siitä periytyy ruotsalaistumisen vuosisadoilta 1600-1700 luvuilta. Nykyisen sukunimistömme olennainen osa oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa mallin mukaan otetut nimet kuten, jossa nimen runkona on kansallisromantiikan imponoima luontosanasto; Virtanen, Lehtinen, Tuomi, Tuominen, Kuusi, Lahti jne.

Nuorin ryhmä on 1900-luvulla tehdyt nimet, jotka eivät sanoina merkitse mitään. kuten;Aerto, Harlos, Aantio jne. Ammattinimitykset on käsitettävä tässä yhteydessä hyvin laajasti. Niihin liittyvät läheisesti viittaukset säätyyn. Ryhmä on yleensä selvärajainen ja erottuu esim. 1500-luvun lähteissä selvästi. Tavallisimmat ovat ruotsalaisperäiset nimet kuten Pakarinen (bagare) = leipuri, Parkkali (barkare) = parkitsija. Vähemmän suomenkielisiä nimiä kuuluu tähän ryhmään, koska ammattia ei yleensä merkitty suomeksi muuten ruotsinkielisiin luetteloihin. Ruotsinkieliset ammattinimitykset Skaffare / Skaffari, Snickare antavat yhden vihjeen sukunimiemme iästä, koska ne on helppo kirjallisten lähteiden avulle ajoittaa keskiaikaan ja 1500-luvulle. -nen johtimen alkuperästä On huomattava, että vielä 1500-luvun lähteissä vaihtelevat -nen, -poika ja -son päätteet merkitsemässä isän nimeä. Esim. Vesilahdella on Henrik Albrektinpoika merkitty seuraavasti: 1541 Hen albretzsson, 1550 Hen albrictin, 1551 Hen albrctinen. Jos periytyvät sukunimet olisivat vakiintuneet jo esihistoriallisella ajalla, olisi meillä oltava nykyistä enemmän muinaissuomalaisiin yksilönimiin perustuvia sukunimiä ja vähemmän sukunimiä, jotka sisältävät keskiajalla ja 1500-luvulla yleisimpien ristimänimien muunnoksia. On hyvä muistaa, ettei son tai poika ole aina liittynyt isän ristimänimeen, vaan talon tai kylännimeen jopa liikanimeen. esim. Mikael Ruskonpoica Ruskon pitäjä, Jacob Henricson Sedaenpoyca (sedänpoika). Edellä mainituissa esimerkeissä, ei son ja poikaole alkuperäisessä merkityksessään, vaan ne on käsitetty yleensä nimeä muodostavaksi elementiksi. Itä- ja länsisuomalaisten nimien vakiintuminen Itä-Suomessa yleiset -nen loppuiset lisänimet ja muutkin lisänimet säilyivät ja muodostivat vähitellen vakiintunen sukunimisysteemin. Mutta Länsi-Suomessa käytettiin virallisesti vain tyyppiä Heikki Juhananpoika, Henrik Johansson. Jos yhdistämme sukunimien vakiintumisen hallinnon ja oikeudenkäytön kirjallistumiseen, tuntuu uskottavammalta, että veroluettelot ovat ratkaisseet länsi ja itäsuomalaisen nimikäytännön eron. Länsi-Suomessa oli jo varhain kiinteät talot, joita verotettiin maaalan mukaan. Se kuka talossa asui, ei ollut tärkeintä. Itä-Suomessa talo ei ollut vielä 1500-luvullakaan yhtä kiinteä kokonaisuus. Verotettiin oikeastaan henkilöitä, jotka harjoittivat kaskiviljelyä. Vero määräytyi sadon ja huhdan mukaan. Verottaja jousti monessa asiassa; tärkeintä oli, että saatiin mahdollisimman tehokas verotus. Tällä tavoin itse talonpoika tuli tärkeäksi ja hänen nimensä merkitys korostui. Sukunimellä hänet ja hänen talonsa tunnistettiin. Kahdesta sukunimestä ja nimen vaihtumisesta Sukunimien nuoruutta on perusteltu niiden vakiintumattomuudella. Vielä 1800-luvulla on henkilö voitu tuntea jopa kolmella eri nimellä esim. 1824 Matti Kestilä eli Leisto eli Junnila. Jopa Karjalassa näyttää sukunimi liittyneen kantajaansa melko höllästi. Esim. 1800-luvulla eli Raudussa suku, jolla oli nimet Sokka, Suurhousu ja Keripata. Nimet eivät kuitenkaan olleet samanveroisia, eikä niillä ollut samaa tehtävää. Esim. Savossa erotti nimitys Paavo Kärsä-Laitinen Kotalahden Paavo Laitisen, Leppävirran Paavo Laitisesta. Ammatti on myös saattanut aiheuttaa lisänimen sukunimen rinnalle, kuten monissa Seppä nimissä; Seppä-Turunen, Seppä-Lintunen jne. Kaksinimisyys voi olla ollut aivan näennäistä. Esim. Kauko Pirisen Savon historiassa on mainittu, että maakirjaan onkin itse asiassa kahden miehen nimi esim. Olli Paavonpoika Kiiskinen eli Kyllönen tarkoitti sitä, että tilalla asui Kyllönen ja hänen lankonsa Kiiskinen. Sukunimi näyttää vakiintuneen silloin kuin kotivävy omaksui appensa nimen. Pirisen mukaan tämä on ollut yleinen nimenmuutoksen syy 1500-luvulla. Maanomistussuhteet ovat vaikuttaneen sukunimeen enemmän kuin sukulaisuussuhteet. Tähän verrattava on länsisuomalainen tapa, että talon omistaja otti nimekseen talon nimen ja jos hän muutti taloa, vaihtui myös sukunimi. Näissäkin tapauksissa on kirjoihin voinut tulla muistiin kaksi nimeä, sekä entisen että uuden talon nimi. Kahden sukunimen systeemistä ei kuitenkaan ole syytä puhua. Yleensä vakiintui käyttöön melko pian yksi lisänimi: entinen sukunimi, uusi liikanimi, ammattinimitys tai uuden talon nimi. Olipa syy nimenmuutokseen mikä tahansa, osoittavat tällaiset tapaukset, että sukunimen ovat ratkaisset ensimmäiseen sukunimilakiin asti käytännön syyt. Sukunimi ei ole ollut samalla tavoin erottamaton osa ihmisen identiteettiä kuin nykyisin. Nimien järjestyksestä Alkuaan lisänimi on ollut päänimien edellä, kuten puhekielessä nykyisinkin, esim. Pekan Mikko, Heikkilän Lauri jne. On kuitenkin huomattava, että kirjallisissa lähteissä säilyneet muodot eivät monestikaan osoita kansanomaista käytäntöä. Koska suomalaisten henkilönimet merkittiin muistiin vuosisatojen ajan vain latinan tai ruotsinkielisiin teksteihin, vaikutti näiden kielten rakenne myös nimien järjestykseen. Meillä esiintyy latinalaisittain tyyppiä Anders de Koskenpae, Heinrich Nilsson Laiticalast, on käytetty myös genetiivimäärettä, joka normaalisti kuuluisi pääsanan eteen, esim. Lasse Ingilän. Lopulta on lisänimi vain lisätty päänimen perään taivuttamatta, Heikki Syrientaca. Tapa, jolla henkilöt on merkitty vuosisatojen kuluessa asiakirjoihin, on ratkaisevasti vaikuttanut sukunimijärjestelmämme muotoutumiseen, lisänimen käyttö sinänsä on ollut kansanomaista. Lähde: Sirkka Paikkala: Sukunimet sukututkimuksessa 1992/2004