Sydämestä syöpään, kalvosta keuhkoon. Suomen lääketieteellisen sanaston etymologiaa
Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim
1995;111(23):2228
Joulunumerot
Mistä sanat tulevat?
Kuten kielen sanavarat kaikkiaan, myös lääketieteen sanasto on suomen kielessä monikerroksista. Lääketieteen kielelle on luonteenomaista, että siihen kuuluu hyvin paljon varta vasten sepitettyä uudissanastoa, jolla on korvattu alan vieraskielisiä nimityksiä. Paljon on kuitenkin myös kansanomaiselta pohjalta kumpuavaa ainesta. Keskityn tässä kirjoituksessa vanhimpaan, kielen perussanavaroihin kuuluvaan lääketieteen sanastoon.
Varsinainen anatomian sanasto rakentuu kielessämme olennaisilta osiltaan hyvin vanhalle pohjalle. Tämä on yhteinen piirre kaikille kielille. Kielen vanhin sanasto käsittää tyypillisesti juuri ihmiseen itseensä ja hänen luonnollisiin toimintoihinsa liittyviä käsitteitä, jollaisia anatomian termit ja tiettyihin peruselintoimintoihin liittyvät verbit suurelta osin nimittävät. Muita suomen kielen vanhimman sanaston aihepiirejä ovat ennen kaikkea luontoon, sukulaisiin, alkeellisiin (kivikautisiin) elinkeinoihin ja primitiiviseen työntekoon liittyvät ilmiöt sekä erilaiset suhdekäsitteet (mukaan lukien pronominit) ja pienet luvut. Huomionarvoista anatomisten termien osalta on se, että niitä ei ole primaarisesti (kivikautisissa oloissa) suinkaan käytetty ihmisen vaan eläinten elimistä niiden teurastuksen ja hyötykäytön yhteydessä.
Suomen kielen vanhinta ainesta ovat sellaiset sanat, joille voidaan löytää äänteellisesti ja merkityksensä puolesta sopivia vastineita kaukaisista sukukielistämme. Etäisimpiä ovat samojedikielet (mm. nenetsi Jäämeren rannikon tundravyöhykkeellä ja selkuppi, jota puhutaan Jeniseijoen varrella Siperiassa) sekä ugrilaiskielet (obinugrilaiset kielet hanti ja mansi sekä unkari). Kielemme vanhin anatominen sanasto on valtaosin sellaista, jonka vastineet esiintyvät myös näissä kielissä. Se osoittaa tietysti tämän aihepiirin keskeisyyttä jokapäiväisessä elämässä, koska sanat ovat säilyneet eri tahoilla niinkin pitkään kuin ovat. Muinaisen kieliyhteyden samojedien esi-isiin katsotaan nimittäin katkenneen jo viimeistään viisi-kuusituhatta vuotta sitten, ja suomalais-ugrilainen kieliyhteys (johon siis ovat kuuluneet niin suomen kuin ugrilaisten kieltenkin edeltäjät ja lisäksi joukko muita) ajoitetaan vähintään neljäntuhannen vuoden päähän.
Nyt käsiteltävän aihepiirin kannalta vähemmän keskeisiä kielimateriaalin lähteitä ovat suomen muut ns. etäsukukielet, joita ovat permiläiset (komi ja udmurtti) ja volgalaiset kielet (mordva ja mari) sekä saame. Vanha anatominen sanasto on nimenomaan kielen vanhimpaan kerrostumaan kuuluvaa, eikä siihen ennen kantasuomalaista aikaa (kahden-kolmentuhannen vuoden takaa) juuri voida jäljittää tämän aihepiirin uusia sanoja. Sen sijaan esimerkiksi eräiden elinkeinojen, nimenomaan maanviljelyn ja karjanhoidon, voidaan kielitieteen menetelmin havaita kehittyneen huimasti juuri kyseisellä ajanjaksolla (suomalais-ugrilaisen yhteyden jälkeen mutta ennen kantasuomen aikaa). Merkittävän kerrostuman käsiteltävänä olevassa aihepiirissä muodostavat ne ilmeisen omaperäiset sanat, joille ei löydy vastineita kauempaa kuin suomen lähisukukielistä (karjala, lyydi, vepsä, vatja, viro, liivi) tai joissakin niistä. Nämä ovat osa sitä koko sanaston historian kannalta ongelmallista, suurta ja keskeistä suomen sanastoa, jonka perimmäinen alkuperä on toistaiseksi selvittämättä. Joukko kantasuomalaisen ajan "uudennoksia" voidaan osoittaa lainoiksi naapurikielistä, ja lainoja esiintyy jonkin verran myös anatomisen sanaston piirissä, mutta suurin osa on vailla tyydyttävää alkuperän selitystä. Toistaiseksi on tyytyminen näiden sanojen osalta toteamukseen, että ne kuuluvat "etymologisesti keski-ikäisten" sanojen joukkoon, jolla on ikää enimmäkseen parituhatta vuotta. Näiden ilmausten synty on hämärän peitossa toisin kuin vanhimpien sanojen, joiden voidaan periaatteessa katsoa olleen kielessä aina. Osa lähisukukielissä tavattavista anatomisista ja muista lääketieteen alaan liittyvistä sanoista voidaan selittää johdoksiksi muista kantasuomalaisista tai vanhemmista sanoista. Alkuperän selityksessä auttavat usein myös sanalla tavattavat sivumerkitykset.
Tärkeimmät elinten nimet ikivanhoja
Esittelen aluksi aiheen kannalta keskeisintä sanaryhmää, elinten nimityksiä. Varsinaiset ulkoiset ruumiinosat seuraavat käsittelyssä tuonnempana. Tärkeimpien sisäelinten nimet ovat kielessämme ikivanhaa perua. Uralilaiseen kantakieleen palautuvat sydän (nenetsissä βej, unkarissa szv),maksa (nenetsissä muud, unkarissa mþj) ja suoni, unkarissa n, jonka merkitys on -jänne- samoin kuin monissa muissakin sukukielissä ja murteittain myös suomessa (tähänhän perustunee myös kansanomainen ilmaus "suonenveto"). Lisäksi useissa sukukielissä tavataan -suonilangan- ja -rihman- merkityksiä, mikä osoittaa selvästi, mihin teuraseläimistä saatuja suonenpätkiä ja jänteitä jo vuosituhansien ajan on käytetty. Nämä esimerkit osoittavat myös osaltaan, että suomen kieli on säilyttänyt vanhaa äännerakennetta hämmästyttävässä määrin, kun taas sukukielissä äännekehitys on typistänyt sanojen ilmiasua huomattavasti.
Uralilaisen kantakielen sanastoon kuuluvat myös luu (nenetsiksi lii) ja jänne, jonka nenetsiläinen vastine jeen (samoin kuin useimpien sukukielten) tarkoittaa nimenomaan jousipyssyn jännettä; unkarin ideg-sanalla puolestaan on -jänne--merkityksen ohella merkitys -hermo-. Samassa merkityksessä käytetään suomen murteissa vanhastaan osin edellä mainittua sanaa suoni, ja Lönnrot esittikin -hermo--käsitteen nimitykseksi sanaa tuntosuoni. Pinnallisempien elinten nimityksiä, jotka periytyvät uralilaisesta kantakielestä, ovat silmä, suu ja kieli sekä suomen vanhin sukupuolialan termi muna merkityksessä -penis-; samanlainen on (samojedikieliin kuuluvan) selkupin mååne, man -penis-, ja myös unkarissa sanan vastine mony tarkoittaa paitsi munaa myös penistä ja kivespussia. Muniminen "töppäilyn" merkityksessä tulee sivumennen sanoen juuri tästä muna-sanasta; verrattakoon tähän synonyymistä verbiä tyriä, jonka kantasanasta tyrä enemmän tuonnempana.
Suomalais-ugrilaiseen kantakieleen ovat palautettavissa veri (unkarissa vér) ja sappi (unkarissaepe) sekä ydin (unkarin vel''o; tässä on äännekehitys molemmilla tahoilla etäännyttänyt sanat niin kauas toisistaan, että vaaditaan jo melkoista luottamusta kielentutkijaan, joka väittää niiden kuuluvan yhteen; näin kuitenkin todistettavasti on). Luonteenomaista vanhimmille keskeisten sisäelinten nimityksille on, että niitä käytetään myös metaforisesti: sekä sydän että ydinvastineineen eri kielissä ovat käytössä mitä erilaisimpien keskus- ja ydinosien nimityksissä, esim. suomessa sydänpuu, sydäntalvi ja -kesä, sydänyö tai yösydän sekä toisaalta pähkinän, asian ja jopa atomin ydin, jota kautta tämä alun perin luuydintä merkinnyt sana on laajentanut käyttöään aivan uusille aloille. Hantissa suomen ydin-sanan vastine wel-m merkitsee myös aivoja, vaikka itse sana aivo lienee myös aivan vanhimman sanastokerrostuman jäseniä–tosin sen vastineet sekä ugrilaisella että samojedikielten taholla ovat epävarmoja. Tämän henkisten toimintojen kannalta keskeisen elimen yhteydessä kannattanee mainita myös henki, joka sekin palautuu suomalais-ugrilaiseen kantakieleen. Sen merkitys tosin on ollut konkreettisempi -hengitysilma, höyry-, ja tämän merkityksen se on jakanut suomen löyly-sanan edeltäjän kanssa, jota unkarissa edustaa sana lélek, merkitykseltään -sielu-.
Omaperäisyytensä suhteen epävarmoina suomalais-ugrilaisen kantakielen sanoina voidaan mainita vielä sanat kalvo ja suoli, joille molemmille on esitetty myös indoeurooppalaista laina-alkuperää.Suoli (jota ei tavata unkarissa, mutta hantissa sitä vastaa sol) voi olla hyvin vanha, jo suomalais-ugrilaiseen kantakieleen omaksuttu indoeurooppalaisen kantakielen (tai sille läheisen kielimuodon) antama lainasana, kalvo sen sijaan lienee vaihtoehtoisesti omaperäinen (hantissa vastaava sana olisi kal'wa, -kelmu tuohen pinnalla; hilse, kesi-) tai kantasuomen aikainen vanha germaaninen laina ja siinä tapauksessa samaa juurta kuin muinaisnorjan vatnkalfr -vesipöhö, kohtu, sikiö- ja ruotsin vattenkalv -sikiökalvo-.
Sanalle iho löytyy vastineita osasta etäsukukieliä, ei kuitenkaan etäisimmistä, joten kielemme vanhimpaan sanastoon sitä ei voida laskea. Iho-sanan alkuperäinen merkitys näyttäisi sukukielten tietojen pohjalta olevan lähempänä eläimen taljaa kuin ihmisen ihoa. Vatjassa ja virossa sanalla on myös merkitys -ruumis, keho-, mutta toisaalta karjalassa ja lyydissä -kasvojen iho, hipiä-. Samoinkorva tavataan anatomisessa merkityksessään itämerensuomalaisten kielten lisäksi saamessa, ja sen etäisemmät vastineet tarkoittavat puun lehteä, mistä on pääteltävissä, että sanan alkuperäinen merkitys olisi ollut -korvalehti-. Varsinainen -korvaa- merkitsevä ikivanha sana olisi sukukielten edustuksen perusteella suomessa peljä, ellei se olisi joutunut väistymään korva-sanan tieltä.
Hämärä hermo ja muita nuorempia sanoja
Uudempia omaperäisiä elinten nimityksiä ovat mm. hermo, keuhko, kives, kohtu, liha, munuainen, nivel, pallea, perna, rakko, sikiö. Joillekin niistä voidaan esittää murteellisia rinnakkaismerkityksiä, joiden avulla on ehkä pääteltävissä jotakin sanan historiasta (ainakin siitä, onko kyseessä alun perin ollut anatominen nimitys vai jotakin muuta) tai yhtymäkohtia muuhun sanastoon. Hermo on alkuperältään ja alkuperäiseltä merkitykseltäänkin varsin hämärä sana. Sen varhaisin ilmentymä suomen kirjakielessä on johdos hermoton (hervoton) vuodelta 1644, ja vastineita sille löytyy vain karjalasta–sielläkin sen verran uuden näköisenä sanana, että on pidettävä todennäköisenä sen myöhäistä kulkeutumista suomesta. Nykyisessä merkityksessäänhermo esiintyy vasta Lönnrotilla 1800-luvun loppupuolella. On epäselvää, kuuluuko samaan yhteyteen kansanrunojen hermo, joka tarkoittaa koristetta, hepenettä tai rimpsua. Sanan yhteyteen kuuluvat joka tapauksessa hervoton ja herpaantua, mutta muuta varmaa asiasta ei voi sanoa. Alkumerkitys näyttäisi liittyneen jäntevyyteen tai sen puutteeseen.
Synnyltään arvoituksellisia sanoja, jotka esiintyvät laajalti itämerensuomalaisissa kielissä mutta joille ei voida esittää mitään muuta lähtökohtaa, ovat merkitykseltään melko spesifiset liha, pernaja rakko. Etenkin kahdella ensin mainitulla on hyvin täsmällinen ja tarkka merkitys kautta koko itämerensuomalaisen kielialueen. Liha-sanan pohjalta on muodostettu uudissana lihas v. 1860. Sanalla rakko on suomessa monenlaisia merkityksiä vesirakkulasta ja kalan uimarakosta virtsarakkoon, ja samanlaisia sillä on muissakin kielissä. Liivin kielessä on päästy yleisemmän nestesäiliön kautta merkitykseen -ämpäri-, ja sama merkitys tavataan -rakko--merkityksen ohella myös virossa. Täysin arvoituksellinen alkuperältään on sen sijaan haima, joka tavataan vain suomessa. Murteissa sillä tarkoitetaan naudan juoksutusmahaa, ja vielä Lönnrotin sanakirja tuntee vain tämän merkityksen.
Johdokset kertovat nimen taustasta
Sana keuhko kuulunee yhteen adjektiivin keveä, kevyt kanssa, nivel (ja nivuset) taas on kansanomainen johdos verbistä nivoa -yhdistää-. Pallea-sanan merkitys on ollut alkuaan sivuun ja kylkeen viittaava, ja se on todennäköisesti johdos samamerkityksisestä sanasta palle. Suomen murteissa sana tarkoittaa eläimen lantionseudun lihoja. Anatominen merkitys -diafragma- on otettu käyttöön vasta 1900-luvun alussa välilihaksen, -kalvon ja sydänkalvon tilalle. Munuaisetpuolestaan on muna-sanan johdos (kuten munaskuut, jossa kuu on merkityksessä -rasva-), jonka tapaisia tavataan suomen lähisukukielissä, esimerkiksi karjalassa munukkaiset, munumaiset ja virossa selgämunad, munamed.
Kohtu, jolla on monissa lähisukukielissämme myös merkitys -vatsa-, voi kuulua sanan kohta -paikka- johdoksiin. Myös suomen vatsa kuulunee tämän "keski-ikäisen" kerrostuman sanoihin, vaikka sille onkin esitetty mansista samamerkityksinen ja äänteellisestikin läheinen sana waβ. Kives on johdettu sanasta kivi, ja lähisukukielten edustuksen perusteella näyttää siltä, että sen ei-anatominen merkitys -verkon paino- on vanhempi kuin anatominen. Tämä merkitys tavataan nimittäin myös karjalassa ja lyydissä. Miehen sukupuolielimen vanha nimityshän oli, kuten edellä on todettu, muna (näyttää siltä, että kansanomaisessa kielenkäytössä ei tehdä tarkkaa eroa siittimen ja kivespussin välillä). Itse siitin on johdos (ilmeisesti kansanomainen, koska siitä on myös murretietoja) samasta verbistä siitä (: sikiää sekä edelleen siittää) kuin viimeinen tämän ryhmän sanoista, sikiö. Sillähän on, kuten tunnettua, laajalti suomen murteissa merkitys -lapsi-, ja samoin on karjalassa, jossa vastaava sana myös tunnetaan. Itse verbillä on vastine saamessa, jossa siitä myös on johdettu (eläimen) sikiötä tai poikasta merkitsevä sahkku.
Vähän lainoja ja uudissanoja
Lainaa elinten nimissä on hyvin vähän; edellä epävarmoina mainittujen suolen ja kalvon lisäksi oikeastaan vain maha. Se on vanha germaaninen laina samasta sanasta, joka ruotsissa on muodossa mage. Elinten nimien yhteydessä tulee muistaa vielä Lönnrotin tärkeät uudissanat 1800-luvun lopulta: laskimo (laskusuoni), valtimo (valtasuoni) ja solu, jonka assosiaatioyhteys liittyy kapeikkoa merkitsevään sola-sanaan. Ahdasta paikkaa ja soppea merkitsevät myös kansankielen sanat solukka ja solukko, jotka Lönnrotilla ilmeisesti lähinnä ovat olleet mallina.
Ruumiinosien nimissä omaa ja lainattua
Ruumiinosista monet ovat niin ikään ikivanhoja: uralilaiseen kantakieleen voidaan palauttaa sanatpää ja polvi, suomalais-ugrilaiseen kantakieleen käsi, jalka, kynsi ja kyynär(pää). Tässä kohdin on syytä huomauttaa vanhimpien sanojen kahden kerrostuman epäselvästä rajasta: jako on metodinen ja perustuu vain samojedikielten nykyedustukseen. Jos uskomme, että samojedista–kuten muistakin kielistä–on voinut vuosituhanten saatossa myös hävitä joitakin sanoja, voidaan näiden kahden kerrostuman sanat enimmäkseen niputtaa yhteen, koska niiden aihepiirit ovat täsmälleen samoja. Tämähän pätee juuri ruumiinosiin: käsi ja kyynärä, jalka ja polvi. Tuntuu pikemminkin keinotekoiselta jakaa näitä kerrostumiin nykyedustuksen mukaan.
Selvästi nuorempaan, itämerensuomalais(-saamelais)een kerrostumaan kuuluvat puolestaan suomen sanat sormi, varvas, ranne ja nilkka. Sormella ja ranteella on vastineet myös saamessa, varvas on yleisitämerensuomalainen sana, ja vain nilkalle voidaan mahdollisesti esittää ei-anatominen lähtökohta, mikäli sen nimittäin katsotaan kuuluvan yhteen verbin nilkastua, nilkahtaa -luiskahtaa, mennä sijoiltaan- kanssa (nilkkahan lienee juuri se kohta ainakin jalasta, joka helpoiten nyrjähtää; varmasti tähän kuuluu ainakin verbi nilkuttaa -ontua-), ja tällöin sana olisi deskriptiivistä eli äänteellisesti kuvailevaa lähtöä, samaa juurta kuin nilki -paljaaksi, nahattomaksi kulunut- ja perimmältään myös niljakas ja nila.
Ruumiinosien nimityksissä on myös lainasanoja, vaikka ruumiinosien nimien lainautumista onkin pidetty outona siksi, että niiden on katsottu kuuluvan primitiivisen ihmisen käsitevarastoon, ja tavallisesti on ajateltu, että lainasanoja omaksuttaisiin vain uusien käsitteiden myötä. Tämä oletus on kyllä kumottu muidenkin käsitepiirien osalta jo kauan sitten (läheisiltä naapureilta on lainattu mm. sukulaisten nimityksiä kuten tytär ja morsian, viime aikoina vaikkapa mummu ja vaari). Balttilaiseen lainasanakerrostumaan, jolla itämerensuomalaisissa kielissä on ikää 2 000–3 000 vuotta, kuuluvat ruumiinosista hammas, kaula, leuka ja reisi, germaaniselta taholta on lainattulantio ja lanne sekä napa ja kallo, jonka vastine skandinaavisissa kielissä merkitsee paitsi kalloa myös kaljua päätä. Napa voi olla myös balttilaista lainaa, sillä vastaava indoeurooppalainen sana on molemmilla tahoilla sellaisessa muodossa, että laina olisi mahdollinen. Merkitys on enemmän ei-anatominen: lähinnä sana on merkinnyt pyörän tai rattaan napaa.
Aistit ja toiminta enimmäkseen vanhaa perua
Ruumiintoiminnot ja aistit ovat etupäässä kielemme vanhinta perussanastoa. Uralilaiseen kantakieleen voidaan palauttaa verbit elää (nenetsin jiil'e, unkarin él) ja kuolla (unkarissa hal,nenetsissä adjektiivi haaβ -kuollut-). Eritteitä kuvaavista sanoista vanhimpia ovat nykyisin alatyyliset kusi (sekä verbi kusta, unkarin hœgy -virtsa-) ja paska (unkarin fos -ripuli-). Virtsapuolestaan kuuluu niihin levikiltään yleisitämerensuomalaisiin sanoihin, joiden alkuperä on muuten hämärän peitossa. Sanaa on kansanomaisesti käytetty kyseisestä eritteestä lähinnä lannoitteen funktiossa. Saman aihepiirin vanhoihin sanoihin kuuluvat edelleen oksentaa, joka tunnetaan samassa merkityksessä volgalaisissa ja permiläisissä sukukielissämme, sekä eritteenä myöskyynel (unkarin könny).
Aistimista merkitsevistä verbeistä vanhimpia ja keskeisimpiä ovat nähdä (unkarissa johdos néz -katsoa-), kuulla (unkarin hall) ja tuntea (nenetsissä tumtaa). Haju on hyvin nuori (tavataan myös karjalassa ja vepsässä) ja liittyy, kuten verbit haista ja haistaa, ilmeisesti samaan sanaryhmään kuin haja(llaan), hajaantua ja hajota. Kyseessä on siis ympäristöön leviävä, hajoava ilmiö. Itseaisti-sana on ilmeisesti saanut nykyisen merkityksensä paljolti sanojen haista, haisti(murteellinen ilmaus, merkitys -hajuaisti-) vaikutuksesta. Sen alkuperäinen merkitys on ollut henkisempi -ymmärtää, tajuta-, ja se saattaa olla germaanista alkuperää (siihen on verrattu gootin verbiä aistan -pelätä, kunnioittaa-; rinnastus ei kuitenkaan ole aivan varma). Maku on aisteistamme lainatavaraa, ja se kuuluu jäsenenä siihen eri germaanisista kielimuodoista lainautuneeseen sanarypääseen, johon kuuluvat myös maistaa ja makea.
Tauti ja lääke skandinaaveilta
Taudeissa ja sairastamisessa on se mielenkiintoinen piirre, että molemmat ovat meillä lainaperäisiä. Näistä tauti on vanhastaan ollut vakavampi ilmiö, onhan sen skandinaavinen lainalähde muinaisnorjan daudi (jonka jatkajia on mm. ruotsin död) -kuolema-. Sana sairaspuolestaan on samaa juurta kuin ruotsin sår -haava-, mutta sekin vähintään kantaskandinaavinen laina, iältään siis parituhatta vuotta. Yksittäisiä omaperäisiä tautien nimiä meillä ovat vanhastaan olleet syöpä (se joka syö), ripuli, rokko ja tyrä, mutta mikään näistä ei ole aivan vanhimpia sanojamme. Syöpä on muodostettu kyllä ikivanhoista aineksista, joten teoriassa se voi olla kuinka vanha vain, mutta kun samaa muotoa ja merkitystä ei esiinny missään sukukielessä, on syytä olettaa sanan olevan suomen oman erilliskehityksen aikainen muodoste. Ripuli on syrjäyttänyt ilmeisesti alkuaan samaa merkinneen sanan paska, kun tämä on tullut kantasuomessa ulosteen yleisnimeksi. Sana rokko kuulunee samaan yhteyteen kuin edellä mainittu sana rakko; sen ilmoitetaan merkinneenkin murteissa nimenomaan rokkoon kuuluvia näppylöitä ja arpia.Rokko-sanastahan on, kuten tunnettua, johdettu yleistermi rokottaa, jonka alkuperäisenä merkityksenä on nimenomaan (iso)rokkoa vastaan suojaaminen. Sana tyrä, jonka perusmerkitys on -suolikohju-, on kansanomaiselta käyttöalaltaan varsin laaja ja tarkoittaa lisäksi mm. miehen sukupuolielimiä (laajalti lähisukukielissä) ja muitakin pussimaisia ilmentymiä (mm. kasvainta puun kyljessä tai nuotan perää, johon ei ole tullut kaloja), jopa vatsaa ja kohtua. Samaan yhteyteen kuuluu ilmeisesti myös verbi tyrehtyä -loppua, lakata esimerkiksi vuotamasta-.
Tauteja on vanhastaan parannettu. Tämän verbin tarkahko vastine tunnetaan marissa (paremdam-parannan-). Samaan sanueeseen kuuluvat myös parata (: paranee), parempi ja paras. Verbilääkitä ja siihen kuuluvat lääke ja lääkäri ovat nuorehkoja lainoja skandinaaviselta taholta, lähinnä ruotsista. Parantaminen on kyllä jo vanhimpina aikoina ollut ammattimiesten käsissä, ja tällainen ammattilainen oli ikivanhassa suomalais-ugrilaisessa kulttuurissa samaani eli noita. Vielä viime vuosisadalla manseilla naajt-niminen samaani toimi parantajana. Samaanin työkalu oli arpa, ja toiminta oli arpomista. On mahdollista, että unkarin sana orvos -lääkäri- on tätä samaa juurta.
No comments:
Post a Comment